Abwege

HARHATEILLÄ

Harhapolkuja


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

”All work and no play makes Jack a dull boy.”

Näin tuumi Jack Nicholsonin esittämä talonmies Stanley Kubrickin Hohdossa (1980) ja tätä mieltä on myös Brigitte Helmin esittämä porvariperheen vaimo G. W. Pabstin elokuvassa Harhateillä. Satunnaisesti väriä avioliittoonsa kaipaava nainen tylsistyy arjen harmauteen ja rikkaan miehensä alituiseen työntekoon. Hän lähtee kotikaupunkinsa Berliinin yöhön, luo suhteita sinne tänne ja lopulta avioliitto natisee liitoksissaan.

Näin 2010-luvulla ei ole välttämättä kovinkaan helppoa samaistua tunnekuolleessa avioliitossa tukehtuviin puolisoihin, onhan avioeron saaminen ja uuden elämänkumppanin löytäminen tehty varsin helpoksi. Työssäkäyvien vaimojenkaan ei enää tarvitse suostua kaikkiin miestensä oikkuihin, sillä he pystyvät useimmiten elättämään itse itsensä. Näin ei kuitenkaan ollut vielä 1920-luvulla, jolloin aihepiirin ympärille voitiin rakentaa monenlaisia tarinoita, joten lähtökohdiltaan Pabstin elokuva ei ole millään muotoa erikoinen.

Valitettavasti on todettava, ettei juonikaan ole kaksinen. Helmin tuskastuneen vaimon turhautuminen ja uuden onnen etsintä on tosin kirjoitettu ilman turhia ylilyöntejä, mutta vastaavasti hänen aviomiehestään on tehty pelkkä staattinen sivustaseuraaja, joka ei liiemmin ota kantaa vaimonsa tempauksiin. Johonkin muuhun elokuvaan tällainen kylmän viileä statistimaisuus olisi voinut sopia, mutta Pabstin näkemyksessä mies jää todella yhdentekeväksi. Loppuratkaisu on hyvin kaksijakoinen: toisaalta se on ohjaajalle valitettavan tyypillinen, mutta toisille se voi jättää hyvän mielen ja toivon päähenkilöiden paremmasta tulevaisuudesta.

Abwege                  Abwege

Harhateillä on pabstilaiseen tapaan hyvin vaikuttavasti toteutettu elokuva. Kamerankäyttö, leikkauksen näkymättömyys ja kuvilla kertomisen taito on ensiluokkaista ja erityisellä intensiteetillä kuvattu pitkä yökerhojakso ylittää jopa Vallankumouksen hornankattilan (1927) orgiat – Siegfried Kracauerin mukaan elokuva olisi mitätön ilman sen yökerhokohtauksia. Siksi onkin tylsää, että tähän ja sitä seuraaviin rietastelujaksoihin kulminoituu lähes koko elokuvan sanoma irstailujen ja juominkien mielekkyydestä tyhjän elämän täyttäjinä. Aiheesta olisi saanut varmasti paljonkin irti, mutta Pabst ei pysty asettamaan tällaista elämäntyyliä ja ahdistavaa avioliittoa vastakkain ja pohtimaan niiden mahdollisia heikkouksia ja vahvuuksia kuin satunnaisesti.

Harhateillä on Brigitte Helmin juhlaa, sillä hän on hahmoista lähestulkoon ainoa, jolle on kirjoitettu lihaa luiden ympärille. Aivan kuten Germaine Dulacin hienossa avioliittokuvauksessa Hymyilevä rouva Beudet (1923), myös Pabstin teoksessa vaimo näkee kulissien tyhjyyden koko elämän ollessa pelkkää harhaa. Yökerhojaksojen lisäksi pitää mainita myös kohtaus, jossa hetkellistä jännitystä etsivä vaimo saa tietää taiteilijaystävänsä rikkoneen lupauksensa yhteisestä karkumatkasta: naisen tuska ja ahdistus tuntuvat kotisohvalla asti.

Jo aikalaiskriitikot arvostelivat Pabstia tämän kyvyttömyydestä viedä paikoin rajutkin näkemyksensä loppuun asti. Pandoran lipasta (1929) lukuun ottamatta ohjaaja tuntuu kerta toisensa jälkeen vetävän maton katsojan jalkojen alta juuri silloin, kun niin ei pitäisi tehdä. Harhateillä ei ole poikkeus tästä säännöstä ja kenties juuri siksi se jättääkin jälkeensä hyvin ristiriitaisen, jopa kitkerän maun.

ABWEGE, 1928 Saksa

Tuotanto: Erda-Film GmbH Ohjaus: G. W. Pabst Käsikirjoitus: Adolf Lanz, Ladislaus Wajda, Helen Gosewisch (Franz Schulzin aiheesta) Kuvaus: Theodor Sparkuhl Lavastus: Otto Erdmann, Hans Sohnle Leikkaus: G. W. Pabst, Mark Sorkin Musiikki: Werner Schmidt-Boelcke
Näyttelijät: Gustaf Diessl (Thomas Beck, lakimies), Brigitte Helm (Irene Beck, hänen vaimonsa), Herta von Walther (Liane, Irenen ystävätär), Jack Trevor (Walter Frank, taidemaalari), Fritz Odemar (Möller, hallitusneuvos), Nico Turoff (Sam Taylor, nyrkkeilijä), Ilse Bachmann (Anita Haldern), Richard Sora (André)



© 27.9.2016 Kari Glödstaf