Khlib

KHLIB


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Rintamalta kotiutettu puna-armeijan sotilas palaa kotikyläänsä. Kotona on kaikki muuten hyvin, mutta ruoka alkaa olla lopussa. Optimistinen sotilas lupaa iäkkäälle isälleen tuovansa leipää pöytään ja sen hän myös tekee. Hän valtaa erään kulakin kuivuneet pellot ja alkaa maanviljelijäksi. Jyvien loppuessa kaupungissa asuvat bolshevikit toimittavat niitä säkkikaupalla lisää ja pian pellot vellovat viljasta. Uusi aika syrjäyttää vanhan, nuori sotilas astuu isänsä paikalle tilan johtoon.

Kenelle kuuluu maa, entä kenen hallinnassa on sen käyttöoikeus? Onko maanomistajalla oikeus kuivattaa peltonsa vain laiskuuttaan, vaikka naapurissa asuvalla köyhällä olisi niille käyttöä? Näitä, vielä tänä päivänäkin eri muodoissa harmillisen tuttuja perusasioita kysytään Nikolai Shpikovskin vuonna 1929 ohjaamassa, mutta yli 40 vuodeksi pannaan julistetussa avantgardistisessa mestariteoksessa Khlib (”Leipä”). Se on Aleksandr Dovženkon Maan sisarteos: ihmisen ja luonnon ykseyttä sekä elämän perusasian, ruoan, tärkeyttä on harvoin kuvattu samanlaisella kauneudella ja hartaudella.

Khlib                  Khlib

Kuvalliselta voimaltaan Khlib jäljittelee Dovženkon elokuvaa, mutta toteutukseltaan se on yksinkertaisempi. Siinä missä Dovženko nostaa etualalle luonnon ja käyttää paikoin varsin koukeroistakin symboliikkaa, Shpikovski luottaa pelkistettyihin ja tiukasti rajattuihin lähikuviin, joissa kasvot nousevat tärkeimpään asemaan. Toisaalla hän käyttää rohkeasti ilmavia luontokuvia ja ottaa kaiken irti otoksista, joissa vilja aaltoilee tuulessa. Näistä muodostuu ihastuttava kokonaisuus, jossa ei ole rahtuakaan keinotekoisuutta. Kuva, jossa aura halkaisee tarkasti rajatut pellot, on unohtumaton.

Kauneuden keskellä on aina myös väkivaltaa ja verenvuodatusta, eikä Khlib ole poikkeus. Kulakin ja hänen peltojaan viljelevien maalaisten kireät välit kärjistyvät tilanteessa, jossa kulakin palveluksessa olevat miehet ratsastavat pelloille ja rikkovat siemensäkit. Tämän jälkeen ei ole paluuta entiseen: sotilas tarttuu aseeseensa ja ampuu miehen. Kulakin valta on murrettu ja siirtyy nyt maanviljelijöille – kohtauksessa voi nähdä vertauskuvan myös tsaarinajan päättymiselle ja Neuvostoliiton synnylle. Yhtä lailla paljon puhuva on myös elokuvan lopetus, jossa nuori sotilas erkanee kollektivisoimista miettivistä talonpojista ja kukistaa tilan portilla seisovan iäkkään sotilaan.

Dovženkon elokuva sai osakseen kritiikkiä, mutta kohotettiin kuitenkin mestariteosten joukkoon. Shpikovskille kävi huomattavasti onnettomammin, sillä edes leikkaukset ja nimen vaihto (”Vuosi 1920”) eivät auttaneet: elokuvaa pidettiin totuutta vääristelevänä, eikä sitä laskettu koskaan levitykseen. Elokuva nousi takaisin esille 1970-luvulla, mutta ensimmäisen julkisen esityksen Khlib sai vasta vuonna 2013, jolloin se esitettiin sekä Odessan mykkäelokuvajuhlilla että Pordenonessa. Itse pidän elokuvaa yhtenä merkittävimmistä viimeaikaisista elokuvalöydöistäni.

KHLIB, 1929 Neuvostoliitto

Tuotanto: VUFKU Kiova Ohjaus: Nikolai Shpikovski Käsikirjoitus: Viktor Yaroshenko Kuvaus: Oleksii Pankratiev Lavastus: Solomon Zarytskyi Musiikki: Port Mone (2013)
Näyttelijät: Luka Liashenko (sotilas), Sofia Smyrnova (hänen vaimonsa), Dmytro Kapka (isä), Fedir Hamalii (kulakki), Vladimir Uralsky (Zakhar)



© 25.4.2015 Kari Glödstaf