Chaplinin poikaa (1921) pidetään mestarikoomikon elokuvista kaikkein omaelämäkerrallisimpana. Myös Parrasvaloissa (1952) on selkeitä viittauksia tekijänsä elämään. Näiden elokuvien joukkoon nostetaan harvoin Sirkusta (1928), joka tuntuu monen mielestä olevan muutenkin tähden mykkäkomedioista vähäisin. Sitä se mielestäni suinkaan ole, sillä pintaa raaputtamalla elokuvasta on löydettävissä kosolti erilaisia viitauksia Chaplinin elämään ja uraan - ainakin mikäli tähän leikkimieliseen analyysiini on uskomista.
Yleisellä tasolla tarkasteltuna sirkusnäyttämö on kuin maailman elokuvan keskipiste Hollywood. Molemmilla areenoilla on vuosien saatossa nähty jos jonkinlaista esitystä ja yrittäjää. Toiset ovat onnistuneet ja toiset epäonnistuneet, ja yleisö on antanut palautteensa lipputuloina. Sirkusareenaa hallitseva tirehtööri viittaa elokuvatuottajiin ja rahoittajiin, jotka kontrolloivat kaikkea aina valmiista tuotteesta ja sen tekoprosesseista näyttelijöihin ja muuhun työryhmään. He tietävät lähes poikkeuksetta mitä haluavat ja ovat myös valmiita tekemään kaiken tarvittavan siihen päästäkseen.
Sirkuksen alussa näemme Chaplinin esittämän Kulkurin rahattomana ja nälkäisenä, kuten niin useasti ennenkin. Yhteenotot poliisinkin kanssa ovat tuttuja hänen aiemmista elokuvistaan. Alkuasetelma on helposti linkitettävissä tähden lapsuusvuosiin, jolloin elämä Lontoon slummeissa oli jokapäiväistä kamppailua nälkää ja vilua vastaan. Varasteluun ei Chaplinin tosin tiettävästi tarvinnut turvautua, eikä myöskään poliisin rökittämiseen.
Näytteleminen vei nuoren Chaplinin mennessään, ja menestystä tulikin Fred Karnon komediaryhmässä, jossa hänen bravuurikseen muodostui juopuneen teatterikatsojan esittäminen. Siirto elokuviin tapahtui, kun Keystone-yhtiön johtaja Mack Sennett näki Chaplinin lavalla ja päätti tarjota tälle sopimusta. Alku osoittautui kuitenkin ennakoitua vaikeammaksi, sillä elokuvissa näytteleminen poikkesi jonkin verran siitä, mihin Chaplin oli teatterissa tottunut. Sennett ei sentään uhannut antaa uudelle tulokkaalleen potkuja, kuten Sirkuksen vaativa johtaja, joka ilmoittaa koomikolleen, ettei tämän tarvitse tulla takaisin enää koskaan.
Pian johtaja huomaa, että apumieheksi palkattu Kulkuri on hänen sirkuksensa suurin tähti. Hän päättää kuitenkin olla tarjoamatta spontaanisti yleisöä hauskuuttavalle miehelle parempaa sopimusta, vaan pitää hänet työssään nykyisellä palkalla. Kun Kulkuri saa tietää tästä, hän vaatii ja lopulta myös saa lisää rahaa. Chaplin ja Sennett kiistelivät oikeastikin sopimusehdoista, mutta Chaplin jatkoi matkaansa Essanaylle, joka tarjosi paitsi paremman palkan myös paremmat työskentelyolosuhteet. Elokuvassa uuden sopimuksen teon jälkeen olosuhteet muuttuvat paremmiksi, vaikka sama työpaikka pysyykin – kenties näin olisi käynyt Keystonellakin, mikäli Chaplin olisi jäänyt Keystoneen.
Sirkuksen kohokohtiin lukeutuva jakso leijonien häkissä on kuin suoraan Chaplinin yksityiselämästä, jossa hän heittäytyi varomattomasti ja huolimattomasti suhteisiin nuorten naisten kanssa ja joutui poikkeuksetta heidän kanssaan vaikeuksiin. Kulkurin ihastuminen tirehtöörin tyttäreen ja tämän menettäminen nuorallatanssija Rexille on puolestaan kuin Chaplinin suhde ensimmäiseen merkittävään vastanäyttelijäänsä Edna Purvianceen. Heidän yhteinen taipaleensa oli päättynyt Ednan uskottomuuteen, ja eroprosessin kerrotaan olleen molemmille todella tuskallinen. Entiset rakastavaiset pysyivät tosin edelleen tekemisissä ilman sen suurempia mustasukkaisuuskohtauksia, tästä todisteena Chaplinin Ednalle tuottama A Woman of the Sea (1926). Sirkuksessa Kulkuri johdattaa vastanaineet pois kirkosta ja antaa heidän liitolleen tukensa ennen kuin jättäytyy itse syrjään. Häitä ennen tapahtuva nuorallatanssikohtaus apinoineen toimii puolestaan vertauskuvana Chaplinin työskentelylle: vaikeuksia, vaikeuksia, vaikeuksia yhdistettynä aina kunniakkaaseen ja menestyksekkääseen loppuun.
Elokuvan loppukohtaus lienee kaikkein selkein. Sirkus tekee lähtöä, mutta Kulkuri ei ole heidän mukanaan. Hän astelee jää yksin tyhjentyneelle areenalle, rypistelee maasta nostamansa paperiplakaatin, potkaisee sen omalaatuisella tavalla ilmaan ja lähtee kävelemään toiseen suuntaan. Sirkuksen valmistumisaikana äänielokuva oli hyvää vauhtia valtaamassa Hollywoodia ja lähestulkoon kaikki tahot tekivät valmisteluja sen vuoksi. Chaplin oli skeptinen uutta keksintöä kohtaan eikä innostunut äänielokuvista yhtä paljon kuin monet muut, vaan päätti katsoa mihin se kehittyisi – siksi siis Kulkurikin valitsee päinvastaisen tien kuin muu hauskuuttajajoukko.
Tästä kaikesta on kyse Sirkuksessa. Tai sitten ei. Vähätelty välityö se ei kuitenkaan ole.
