ALHAMBRAN TANSSIJATAR
Marcel L’Herbier on samanlainen mykän kauden elokuvan väliinputoaja kuin vaikkapa Rene Clair, Germain Dulac tai Raymond Bernard – heidän tunnetuimmat teoksensa ovat kyllä kaikkien saatavilla, mutta muilta osin on hiljaisempaa. Sen vuoksi aiheesta vähänkään enemmän kiinnostuneen on tyydyttävä heikompilaatuisiin julkaisuihin. L’Herbierin tapauksessa tämä tarkoittaa pelkästään Ranskassa julkaistuja, usein ilman minkäänlaista käännöstä olevia elokuvia.
Espanjassa keväällä 1921 kuvattu Alhambran tanssijatar ei tutunoloisesta nimestään huolimatta kerro tarunhohtoisesta ja suunnattoman rikkaasta kaupungista, vaan pienestä kabareesta ja sen tähtiesiintyjästä Sibillasta (Eve Francis). Suuresta suosiostaan huolimatta Sibilla elää sairaan poikansa kanssa köyhyydessä, eikä tämän varakas isä halua olla kummankaan kanssa missään tekemisissä. Kun Sibilla ei saa entiseltä mieheltään haluamaansa apua, hän päättää ottaa äärimmäiset keinot käyttöön.
D. W. Griffithin elokuvaa Katkenneita kukkasia (1919) ihaillut L’Herbier rakensi teoksensa perinteisen melodraaman oppikirjojen mukaan. Sairaan lapsen kärsivä yksinhuoltaja vastassaan heidät hylännyt, rikas ja kylmäkiskoinen mies, joka kääntää naiselle selkänsä ja heittää myös ulos talostaan, vaikka tietääkin, ettei tällä ole ketään muuta kenen puoleen kääntyä. Valitettavasti vain L’Herbierillä ei ole samanlaista draaman rakentamisen taitoa kuin amerikkalaismestarilla ja Alhambran tanssijatar jääkin sielultaan kylmäksi kärsimysnäytelmäksi, jonka suurin voima tulee Francisin antaumuksellisesta roolisuorituksesta. Muiden näyttelijöiden tehtävänä on vain täyttää käsikirjoituksen vaatimat roolitukset.
Jos tunnetilojen luominen oli L’Herbierin heikkous, hän hallitsi elokuvien visuaalisen puolen mestarin tavoin. Alhambran tanssijattaren kuvallinen ilmaisu sai aikoinaan valtavasti ylistystä osakseen ja aikansa merkittävimpänä ranskalaiskriitikkona toiminut Louis Delluc totesi sen olevan ”todellista elokuvaa”. Peilit, pehmennykset, erilaiset valaisuratkaisut ja rajaukset ovatkin ahkerassa käytössä ja toimivat edelläkävijöinä monien muiden ranskalaisten taitureiden tulevien töiden ulkoasuille. En ihmettele aikalaisinnostusta, mutta itseeni nuo tehokeinot eivät enää tee samanlaista vaikutusta, sen verran moneen kertaan niitä on valkokankaalla nähty.
Alhambran tanssijatar sai aikaan melkoisen innostuksen ja lievitti ainakin joiltain osin tuottajana toimineen Léon Gaumontin tyrmistystä, jonka ohjaaja oli synnyttänyt moninkertaisella budjetin ylittämisellään. Menestys jäi tosin vain kotimaahan, sillä elokuvaa ei levitetty kansainvälisesti. Sen synnyttämä huuma kasvatti tosin muutakin kuin lipputuloja ja kokonainen elokuvantekijöiden sukupolvi humaltui siitä – liian tuntemattomaksi jäänyt Henri Fescourt muisteli vuonna 1959, kuinka ainoastaan Abel Gancen La Roue (1923) ja Sergei Eisensteinin Panssarilaiva Potjomkin (1925) pystyivät tekemään ranskalaisen elokuvayleisön parissa samanlaisen vaikutuksen ja saavuttamaan samanlaisen menestyksen kuin Alhambran tanssijatar.
Tuotanto: Gaumont Série Pax, Société des Etablissements L. Gaumont
Ohjaus: Marcel L'Herbier
Käsikirjoitus: Marcel L'Herbier
Kuvaus: Georges Lucas, Georges Specht
Lavastus: Robert-Jules Garnier, Louis Le Bertre
Musiikki: Marius-François Gaillard
Puvustus: Albert Cavalcanti
Näyttelijät: Eve Francis (Sibilla), Jaque Catelain (Hedwick), Marcelle Pradot (Iliana), Philippe Hériat (Joao), Claire Prélia (kreivitär), Georges Paulais (Esteria)