FAARAON VAIMO
Ernst Lubitsch oli 1920-luvun alussa saksalaisen elokuvan kiistatta suurin ohjaajanimi ja hänen elokuvansa olivat tunnettuja myös Euroopan ulkopuolella. Lubitschin suuruus oli paitsi hänen taidossaan sekoittaa eri lajityyppejä keskenään, myös rikkoa niiden perinteisiä lainalaisuuksia. Sulavat vaihdokset hillittömyyksistä hienovaraiseen komediaan ja spektaakkelista satiiriin ihastuttavat vieläkin. Lubitschin lähtö Hollywoodiin joulukuussa 1922 jätti saksalaiseen elokuvaan aukon, jota ei pystytty täyttämään.
Lubitschin kaksi viimeistä Saksassa ohjaamaa elokuvaa, vuonna 1922 valmistuneet Faaraon vaimo ja Liekki olivat pitkään kateissa. Jälkimmäisestä ei ole vieläkään löydetty kuin vähäisesti materiaalia, mutta ensin mainitun restaurointityö ja palauttaminen julkisuuteen on viime vuosien merkittävimpiä tekoja, Fritz Langin Metropoliksen (1927) lähes täydellisen version löytymistä vastaava tapahtuma. Mikä parasta, Faaraon vaimo on tätä nykyä saatavilla myös omiin kokoelmiin, erinomaisella kuvalla ja kattavilla lisämateriaaleilla höystettynä.
Etiopian kuningas Samlak (Paul Wegener) saapuu Egyptiin tapaamaan mahtavaa faaraota Amenesta (Emil Jannings). Samlakilla on mukanaan tyttärensä Makeda (Lyda Salmonova), jonka hän on aikeissa luovuttaa faaraolle vaimoksi. Samlakin epäonneksi ja pettymykseksi Amenes ei kiinnostu hänen tyttärestään, vaan rakastuu tämän orjattareen, Theonikseen (Dagny Servaes). Faaraon julkea teko raivostuttaa Samlakin, joka julistaa sodan Egyptiä vastaan. Lisämausteen draamaan tuo muuan Ramphis (Harry Liedtke), joka niin ikään menettää sydämensä kauniille Theonikselle.
Faaraon vaimon käsikirjoituksesta ovat vastanneet Lubitschin vakiokynäilijät Norbert Falk ja Hanns Kräly. Hyvin rytmitetyssä tarinassa ei ole kompastuskiviä tai epäjohdonmukaisuuksia, vaan se kulkee sulavasti eteenpäin aina yllättävän synkkään loppuun asti. Paitsi dramaattinen rakkaustarina, on Faaraon vaimo myös lubitschmainen satiiri hallitsijasta, joka on valmis uhraamaan koko kuningaskuntansa tavallisen naisen vuoksi. Lubitschin spektaakkeleissa hallitsijat olivat usein kaikkein ajattelemattomimpia, eikä Faaraon vaimo tee poikkeusta tähän sääntöön. Elokuvan loppuhuipentumasta kuvattiin kaksi erilaista versiota eurooppalaisen ollessa synkempi.
Elokuvan tuotantokustannukset olivat tavallista korkeammat, mutta se ei tekijöitä haitannut, olihan heillä osarahoittajana saksalaisille elokuvamarkkinoille rantautunut Paramount. Amerikkalaisen rahoituksen ansiosta Lubitsch ryhmineen saattoi luoda juuri sellaisen egyptiläisen maailman kuin halusi, ja lopputulos onkin todella vaikuttava. Tuhannet avustajat, mahdollisimman tarkasti toteutetut lavasteet ja Fritz Langin Nibelungen laulun (1924) veroiset joukkokohtaukset koreografioineen näyttävät tehneen vaikutuksen myös Cecil B. DeMilleen, jonka seuraavana vuonna valmistuneessa raamattuspektaakkelissa Kymmenet käskyt näkyy selkeästi Lubitschin suurelokuvan vaikutus. Lubitschille epätyypillisen rohkeat valaisuratkaisut antavat Faaraon vaimolle hienostuneen loppusilauksen.
Elokuvan hauskin hahmo on Wegenerin hienosti tulkitsema kuningas Samlak. Äkkipikainen hallitsija muistuttaa paikoin Chaplinin Diktaattorista (1940) tuttua hirmuhallitsijaa Adenoid Hynkeliä, kun taas Samlakin saapuminen faaraon hoviin on kuin Benzino Napalonin ensitapaaminen Hynkelin kanssa: muodollisuuksista viis, nöyristelemään ei aleta. Samlakin hahmon herkullisuudesta johtuen onkin sääli, että hän katoaa kuvasta jo varhaisessa vaiheessa menon muuttuessa muutenkin totisemmaksi. Jannings ei sen sijaan ole aivan yhtä hallitseva kuin monissa muissa hänen elokuvissaan. Ensimmäinen tunti menee tavallista rauhallisemmissa merkeissä, mutta loppuhuipentumassa hän pääsee taas näyttämään taitojaan tavalla, joka tuskin pettää ketään miehen näyttelemistä ihailevaa katsojaa.
Muut näyttelijät eivät nouse aivan miespäätähtien rinnalle. Naispääosanesittäjä Dagny Sarvaes on pätevä tahollaan, mutta hänen toista rakastajaansa esittävä, monessa liemessä keitetty, Harry Liedtke jää jollain tapaa kasvottomaksi. Kuningas Samlakin tyttären Makedan hukkaaminen harmittaa, sillä Lyda Salmonovan esittämästä diivasta olisi varmasti saanut enemmän irti.
Faaraon vaimo menestyi maailmalla hyvin, mutta äänielokuvan tultua se painui unohduksiin. Sitä pidettiin vuosikymmenten ajan kadonneena elokuvana, kunnes 1970-luvulla Gosfilmfondin arkistosta löytyi sen osia. Italiasta 2000-luvulla löytyneen lisämateriaalin ja Ranskasta löydetyn loppuhuipentuman myötä Faaraon vaimo pystyttiin restauroimaan lähes alkuperäiseen loistoonsa. Hyvä niin, sillä kyseessä on paitsi Lubitschin komein Saksassa ohjaama spektaakkelielokuva, myös lajityyppinsä hieno edustaja, jota kelpaa ihailla vielä nykyäänkin.
Tuotanto: Ernst Lubitsch-Film GmbH
Ohjaus: Ernst Lubitsch
Käsikirjoitus: Norbert Falk, Hanns Kräly
Kuvaus: Theodor Sparkuhl, Alfred Hansen
Lavastus: Kurt Richter, Ernst Stern
Musiikki: Eduard Künneke
Puvustus: Ali Hubert, Ernö Metzner, Ernst Stern
Näyttelijät: Emil Jannings (faarao Amenes), Paul Wegener (kuningas Samlak), Lyda Salmonova (Makeda, Samlakin tytär), Dagny Servaes (orjatyttö Theonis), Harry Liedtke (Ramphis), Albert Bassermann (Sotis, hänen isänsä), Paul Biensfeld (Menon), Friedrich Kühne (ylipappi)