”Olemmeko kohta tilanteessa, jossa mykkäkomedia – ehkä jopa koko mykkäelokuva – on yhtä kuin Chaplin, Keaton ja Lloyd?”
Törmäsin tällaiseen kommenttiin amerikkalaisella keskustelupalstalla jokunen kuukausi sitten ja se sai taas kerran miettimään, missä tilassa mykkäelokuva tänä päivänä oikein onkaan. Eikö mykkäelokuvan renessanssista ole puhuttu jo useamman vuoden ajan - siitä, kuinka elokuvien tunnettuus on paremmassa jamassa kuin koskaan, festivaalit ympäri maailmaa rikkovat kävijäennätyksiä ja elokuvia julkaistaan tasaisen varmaa tahtia myös nykyformaatteihin. Vai onko puhe vain sanahelinää, jonkinlaista uskottelua siitä että kaikki on loistavasti, vaikka ei tosiasiassa olekaan?
Forssan XV Mykkäelokuvafestivaalit osoitti, että tilanne meillä Suomessa näyttää olevan juuri niin hyvä kuin yleisesti kerrotaan. Mykkäelokuva tuntuu edelleen kiinnostavan ihmisiä, sen verran runsaslukuisesti yleisöä oli liikkeellä. Katsojaennätyksestä jäätiin tosin jonkin verran, mutta ainoastaan siksi, että Elävienkuvien Teatterin penkkiuudistuksen myötä katsojakapasiteetti on tätä nykyä parikymmentä paikkaa pienempi kuin aiempina vuosina, puupenkkien aikakautena.
Festivaalin päähenkilö oli luonnollisestikin 100-vuotisjuhliaan viettänyt Charles Chaplin, jonka ympärille oli kerätty koko joukko mykän elokuvan koomikoita. Pääpaino oli Amerikassa, mutta skandinaavistakin väriä oli tarjolla. Kotimaisen elokuvan suurmiehen, Erkki Karun, lyhytelokuvakooste houkutteli salin lähestulkoon täyteen, mutta kenties hieman yllättäen heikoimmin menestyi Majakan ja Perävaunun Svensk Filmindustrille tekemä Poliisi Paavalin pääsiäispamaus (1925). Elokuvahistorian tunnetuimpiin parivaljakoihin lukeutuvan tanskalaiskaksikon letkeää komediaa oli seuraamassa reilu puolisen salillista katsojia, mikä tuntuu muun ohjelmiston suosioon suhteutettuna varsin vähäiseltä määrältä.
Selkeästi ristiriitaisimman maun tuntui jättävän ”neljäntenä suurena amerikkalaisena mykkäkoomikkona” pidetty Harry Langdon. Kuultujen kommenttien mukaan perjantaina esitetty Naistenmies (1928) oli jopa festivaalihistorian huonoin elokuva, kun taas eräs toinen katsoja kiitteli tästä elokuvaharvinaisuudesta todeten sen olleen paitsi hauska, myös todella erikoinen ja erilainen, täysin valtavirrasta poikkeava. Naistenmiestä säestänyt, festivaalien ensikertalaisvieras Ulf Krokfors Quartet, onnistui tunnelmoinnissaan hienosti.
Lauantaiaamun ilmaisnäytöksessä esitettiin helsinkiläisten elokuvaharrastajien tekemä versio Prinsessa Ruususesta. Suomenlinnassa ja Mellunmäen metsiköissä kuvattu The Sleeping Beauty (2013) toimi varsin mukavasti ja antaa odottaa ryhmältä lisää mielenkiintoista materiaalia. Paikalle saapuneet näyttelijät Daniela Kola ja Emma Routa (kuva alh. vas.) tosin paljastivat, ettei ainakaan tällä haavaa ole mykkäelokuvaa tulossa, mutta kenties mieli muuttuu nyt työn alla olevien produktioiden jälkeen ja saamme tulevina vuosina nauttia heidän – ja miksei myös muidenkin harrastajaryhmien - tuotannoista.
Lauantain suosituimmaksi elokuvaksi osoittautui Clarence Badgerin ja koomikko Raymond Griffithin yhteistyönä syntynyt Rahat tai henki! (1926), vauhdikas vakoojaseikkailu Yhdysvaltain sisällissodan tiimellyksestä. Lähestulkoon Buster Keatonin Kenraalin (1927) veroinen, jonkin verran yleisilmeeltään iloisempi elokuva antoi hyvän muistutuksen siitä, että myös tuntemattomampien koomikoiden filmografioista löytyy mielenkiintoisia nimikkeitä. Trio Mutualin pirteä, useita tuttuja teemoja lainaileva säestys sopi elokuvan yleisilmeeseen mainiosti.
Mykkäelokuvafestivaalien edellinen juhlanäytös urheilutalo Feeniksillä oli vuonna 2010, jolloin esitettiin John Fordin Rautahepo (1924). Tekniset ongelmat verottivat silloin tapahtuman hienoutta, mutta nyt festivaalin työryhmä oli ottanut virheistään opiksi ja tarjosi kaikin puolin tasapainoisen ja loisteliaan näytöksen Chaplinin Kaupungin valoista (1931). Maestron itsensä säveltämän musiikin esityksestä vastasi Sibelius-Akatemian filmiorkesteri johtajanaan festivaalien vakiokävijöihin lukeutuva Heikki Elo. En oikein jaksa uskoa, että urheilutalo Feeniksiltä olisi lähtenyt ainoatakaan tilaisuuteen pettynyttä vierasta, sen verran loisteliaasti kaikki tällä kertaa sujui – ja jos totta puhutaan, olihan elokuvakin piirun verran kovempi kuin neljä vuotta sitten.