Forssan 19. Mykkäelokuvafestivaalien teemaksi valikoitui yleisön pyynnöstä ensimmäinen maailmansota ja Suomen 1918 tapahtumat. Vaativa ja synkkäkin aihe näytti vielä muutama viikko ennen tapahtumaa olevan potku omaan nilkkaan, sillä ennakkolipunmyynti ja yleinen kiinnostus oli totuttua vaatimattomampaa. Lopulta yleisö löysi tiensä Elävienkuvien Teatterille aivan vanhaan malliin ja festivaali päätyi paitsi radioon, alkuviikosta myös televisioonkin. Lopputulos jää siis kaikin tavoin plussan puolelle.
Festivaalit ovat ottaneet jo perinteeksi muodostuneen tavan mukaan ”varaslähdön” alkuviikosta, kun teatterilla esitettiin vuoroiltoina King Vidorin Suurta paraatia (1925) ja William A. Wellmanin Oscar-voittajaa Siivet (1927). Varsinaiset juhlat polkaistiin silti käyntiin vasta perjantai-iltana, kun lähes täyteen pakkautunut Elävienkuvien Teatteri sai toimia Suomen ensi-iltateatterina Irwin V. Willatin pahamaineiselle Behind the Doorille (1919). Willatin elokuvan kylkeen oli liimattu Winsor McCayn kuuluisa animaatioelokuva The Sinking of the Lusitania (1918). Yhdistelmä toimi mainiosti ja esitteli teeman tyylin heti ensimmäisillä metreillä.
Perjantai jatkui Thomas H. Incen pasifistisella Civilizationilla (1916), jonka Meriheini Luodon hienosti soittanut trio nosti tavallista korkeammalle. En ole koskaan innostunut Incen käyttämästä Kristus-symboliikasta, mutta Luodon orkesterin hieman säröinen ja tunnelmaan ehdottomasti sopinut musiikki sai elokuvasta irti yllättäviä tehoja. Perjantai-illan päätti Raoul Walshin Broadway-filmatisointi Kilpakosijat (1926). Amerikkalaisen sotaelokuvan perusteoksiin lukeutuva Kilpakosijat meni itseltäni hieman ohi suuren väsymyksen vuoksi, mutta sen verran kuitenkin ymmärsin, että 35 mm printti näytti komealta ja Kari Mäkirannan orkesteri säesti elokuvaa onnistuneesti.
Lauantaiaamuna pitämäni 1000 mykkäelokuvaa: sirpaleita elokuvan kulta-ajalta -kirjanjulkistustilaisuuden jälkeen matka jatkui ensin komediarymistelyllä (Yankee Doodle in Berlin, 1919, kuva vas.) ja sisällissotadokumenteilla, kunnes päästiin D. W. Griffithin viimeiseksi suurelokuvaksi määritellyn Isn’t Life Wonderfulin (1924) pariin. Puolalaisten emigranttien vaikeaan elämään Berliinissä keskittyvä draama keräsi Elävienkuvien Teatterin paria paikkaa vaille täyteen, kun taas seuraavaksi esitetyssä Aleksandr Dovženkon Arsenalissa (1929) ei vapaita paikkoja ollut lainkaan. Festivaalin suosituimmat elokuvat saivat myös lauantain suurimmat kehut, vaikka Griffithin teoksen juonenkäänteet tuntuivatkin jakavan mielipiteitä. Illan päätti Carl Davisin mahtipontisella sävellyksellä esitetty Siivet (kuva oik.).
Niin komea kuin päätöselokuvaksi valittu Suuri paraati onkin, koko festivaalin merkittävin elokuvanäytös oli kello 12 alkanut Harrbådan neito/Kihlaus -yhdistelmä. Kokkolalaisen Manu Kerolan tänä vuonna tekemä Harrbådan neito on kuvastoltaan harkittu ja kerronnaltaan tasapainoinen kummitustarina mieskaksikosta, joka lähtee salaperäisen naisen opastamana hakemaan viinaa läheisen majakan vartijalta. Kaikki ei mene kuitenkaan suunnitelmien mukaan, sillä paluumatkalla nainen katoaa ja miehet yrittävät ottaa selvää, kuka hän ylipäätään oli. Viime vuonna festivaalidebyyttinsä Orion-lyhytelokuvallaan (2016) tehnyt Kerola on ottanut Harrbådan neidolla vähintäänkin yhden askeleen elokuvanteon rappusilla ylöspäin ja mielenkiinnolla jäämme odottamaan, mitä Kokkolasta vielä kuuluukaan. Harrbådan neidon musiikista vastasi Ilkka Uksila Film Ensemble.
Teuvo Puron Kihlaus (1922) on ollut vuosikymmeniä arkiston kätkössä jäsentelemättömänä filmimateriaalina. Se restauroitiin esityskuntoon alkuvuodesta ja Forssan näytös sai toimia tämän Aleksis Kiven näytelmään perustuvan elokuvan kantaesityksenä. Näytöksen aluksi Aleksis Kiven Seuran puheenjohtaja Sakari Katajamäki esitelmöi lyhyesti Kiven asemasta suomalaisessa kirjallisuudessa ja elokuvateollisuudessa, jonka jälkeen allekirjoittanut kertoi muutaman sanasen siitä, kuinka päätyi tämän projektin pariin. Kraatari Aapelin ja hänen morsianehdokkaansa Herrojen Eevan kihlajaispäivä keräsi koko festivaalihistorian pisimmät aplodit, eikä syyttä: suomalaisen mykkäelokuvan merkkiteoksiin lukeutuva Kihlaus on kaikin puolin laatutyötä. Festivaalien vakituisiin vieraisiin kuuluva Trio Mutual (kuva alla) oli tehnyt upeaa jälkeä luodessaan elokuvaan tyylillisesti vaikuttavan ja tapahtumia oivasti tukevan musiikin. Yleisön yleisen mielipiteen mukaan Mutualin tulisi äänittää musiikkinsa jälkipolvien ihailtavaksi, jotta se ei joutuisi kadoksiin. Samaa mieltä olen minäkin, enkä suinkaan ensimmäistä kertaa.