Fritz Lang

FRITZ LANG

s. 5.12.1890 Wien, Itävalta

k. 2.8. 1976 Beverly Hills, Kalifornia, Yhdysvallat


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

”Kaikki saksalaiset elokuvani, aivan kuten parhaimmat amerikkalaiset ohjaustyöni, käsittelevät kohtaloa. Itse en usko kohtaloon, vaan siihen, että jokainen luo oman kohtalonsa. Sen voi joko hyväksyä tai kieltää. Ei ole olemassa mitään yliluonnollista jumalaa, joka määrittelee kohtalomme, vaan sen me teemme itse.” Fritz Lang

Itävalta, aivan kuten Englantikin, tuotti elokuvan alkuaikoina koko joukon suuria tekijöitä, jotka eivät syystä tai toisesta rikastuttaneet kuitenkaan kotimaansa elokuvateollisuutta, vaan loivat uransa muualla. Englannin tunnetuin ”muuttomies” oli Charles Chaplin, Itävallan vastaava kuuluisuus oli ensin Saksassa ja sitten Yhdysvalloissa komean uran luonut Fritz Lang.

LAPSUUS JA NUORUUS
Friedrich Christian Anton Lang syntyi 5. joulukuuta 1890 hyvin toimeentulevaan wieniläisperheeseen, jolla oli jo entuudestaan yksi poika Adolf (s. 1884). Perheen pää Anton työskenteli arkkitehtinä, juutalaissyntyinen Paula-äiti piti ajan tapojen mukaisesti huolta kodista ja lapsista. Vähäisestä ikäerosta huolimatta Adolf ja Fritz eivät olleet läheisissä väleissä ja veljesten yhteydenpito oli aikuisiälläkin erittäin vähäistä. Välit olivat siinä määrin tulehtuneet, ettei Fritz kertonut uransa aikana veljestään juuri kenellekään. Kaikkein läheisin henkilö nuorelle Fritzille oli hänen äitinsä, jota tulevan suurohjaajan kerrotaan suorastaan jumaloineen.

1900-luvun vaihteen Wien oli taiteen ja romantiikan keskus, jonka kulttuuritarjonta oli valtavaa. Fritz kiinnostuikin taiteesta jo nuorena. Hänen vanhempansa harrastivat säännöllisesti teatteria, joten ei ihme että nuorukainen suunnitteli ystäviensä kanssa erilaisia näytelmiä jo varhaisella iällä. Erityisen kiehtovaksi hän koki Kratky-Baschik Zaubertheaterin, jossa aaveet, noidat ja muut kummajaiset ruokkivat hänen mielikuvitustaan. Sen sijaan ooppera tai kuvataidegalleriat eivät tuntuneet nuoresta pojasta mielekkäiltä.

Kun jatko-opintojen aika viimein koitti, ei kenellekään tullut mieleen, että nuorukainen olisi lähtenyt opiskelemaan teatteria saati elokuvaa. Kaikille tuntui olevan itsestään selvää, että hän jatkaisi isänsä jalanjäljissä arkkitehtinä. Lang aloittikin opintonsa Wienin teknillisessä yliopistossa, mutta keskeytti jo muutaman kuukauden opiskelun jälkeen. Hän kokeili onneaan myös Wienin kuvataideakatemiassa, mutta ei kestänyt pitkään sielläkään. Tämän jälkeen nuorukainen lähti kiertelemään Eurooppaa, mutta palasi maailmansodan sytyttyä takaisin kotikaupunkiinsa.

Adolf-veli oli sodan syttyessä jo reservin luutnantti, kun taas Fritz oli jättänyt asepalveluksen väliin tyrän vuoksi. Sodan alkaessa hän halusi kuitenkin mukaan ja tyräleikkauksen jälkeen hän olikin valmis rintamalle. 12.1.1915 alkanut asepalvelus oli tulevan ohjaajan mukaan ”suuri seikkailu, ainakin alkuvaiheessa”. Rintamalla Lang kohosi nopeasti tykkimiehestä vänrikiksi ja sai suorituksistaan Hopeisen kunniamitalin. Hän haavoittui kahdesti, joista jälkimmäisellä kerralla oli vaarassa menettää näkönsä. Sodan päätyttyä hän oli useita kunniamerkkejä ansainnut luutnantti.

SAIRAALAVUOTEELTA ELOKUVIIN
Langin jälkimmäinen haavoittuminen oli sen verran vakava, että hän joutui viettämään pitkän tovin sotilassairaalassa. Siellä ollessaan hän alkoi kirjoittaa muistiin kaikenlaisia tarinoita, joita hän tarjosi paikallisille elokuvantekijöille. Muutamat näistä päätyivät aikansa suurnimen Joe Mayn käsiin, joka filmasi niistä kaksi: Die Hochzeit im Exzentrikklub (1917) sekä Hilde Warren und der Tod (1917). Langin ura elokuvamaailmassa alkoi siis käsikirjoittajana.

Fritz Langin tärkein tuttavuus tulevaisuutta ajatellen oli Erich Pommer, Decla-tuotantoyhtiön vuonna 1915 perustanut, itseoppinut tuottaja, joka tarjosi Langille paikkaa dramaturgina. Lang seurasi Pommeria Berliiniin, saksalaisen elokuvan keskukseen, jonne hän asettui pysyvästi loppuvuodesta 1918. Ensimmäinen käsikirjoitus Declalle valmistui jo samana vuonna (Die Rache ist mein, O: Alwin Neuss). Lang oppi käsikirjoittamisen niksit nopeasti ja työsti seuraavana vuonna useita valkokankaalle päätyviä tekstejä.

Käsikirjoittajana toimiessaan hän teki tiivistä yhteistyötä ohjaajien kanssa, eikä ollut läheskään aina tyytyväinen näkemäänsä. Ei aikaakaan, kun hän ilmoitti Pommerille haluavansa kokeilla ohjaamista. Pommer suostui ja tammikuussa 1919 alkaneet Halbblutin kuvaukset olivat lähtölaukaus yli 40 vuotta kestäneelle uralle. Halbblut herätti runsaasti positiivista huomiota, aivan kuten seuraavaksi valmistunut Der Herr Der Liebekin (1919). Molemmat elokuvat ovat kadonneet.

Langin kolmas ohjaustyö valmistui loppuvuodesta 1919. Alun perin neliosaiseksi suunniteltu seikkailuelokuva Hämähäkit (Die Spinnen) typistyi lopulta kaksiosaiseksi. Ohjaajan itsensä käsikirjoittama tarina on vauhdikas, joskin kokonaisuutena hieman väritön seikkailu eksoottisilla kaukomailla. Näiden kahden jakson (Kultainen järvi / Der goldene See, 1919 sekä Timanttilaiva / Das Brillantenschiff, 1920) välissä Lang ohjasi eksoottisen Harakirin (1919). Hämähäkkien jälkimmäisen osan jälkeen Lang vieraili myös Joe Mayn hallinnoimassa yhtiössä, mutta yhtiön johtajan napattua luvatta itselleen Langille luvatun Unelmien temppelin (Das Indische Grabmal, 1921) ohjaustyön, tämä raivostui ja palasi takaisin Declalle.

RIKOLLISUUTTA, MUINAISIA LEGENDOJA JA TULEVAISUUDENNÄKYJÄ
1920-luku osoittautui Langille valtavaksi menestykseksi. Sellaiset elokuvat kuin Väsynyt kuolema (Der müde Tod, 1921), Tri Mabuse – ihmispeto (Dr. Mabuse, der Spieler, 1922), Niebelungen laulu (Die Nibelungen, 1924) sekä Metropolis (1927) ovat jättäneet pysyvästi jälkensä elokuvataiteeseen. Erityisen tunnettu ja ihailtu on futuristinen Metropolis, joka on Buenos Airesin arkistolöydön ansiosta nähtävissä lähes alkuperäisessä loistossaan. Metropolis ei saavuttanut ilmestyessään odotettua menestystä, vaan sen maine kasvoi vuosikymmenten saatossa ja on sittemmin vaikuttanut erityisesti Tähtien sota -elokuvasarjan (Star Wars, 1977-2005) kaupunkimaailmoihin, Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailuun (2001: A Space Odyssey, 1968) sekä Ridley Scottin Blade Runneriin (1982). Metropoliksen jälkeen valmistuneet Vakoilija (Spione, 1928) ja kuumatkailun maailmaan sijoittuva Nainen kuussa (Frau im Mond, 1929) ovat jääneet edeltäjiensä varjoon, osin aiheesta.

Vaikka Lang olikin erinomainen ohjaaja, hänen menestyksensä taustalla oli myös koko joukko saksalaisen elokuvan suurimpia taitureita: Erich Kettelhut, Karl Vollbrecht ja Otto Hunte (lavastajia), Carl Hoffmann, Fritz Arno Wagner, Karl Freund ja Günther Rittau (kuvaajia), Rudolf Klein-Rogge, Georg John, Fritz Rasp, Bernhard Goetzke ja Alfred Abel (näyttelijöitä) sekä tietenkin käsikirjoittaja Thea von Harbou, josta tuli hänen vaimonsa vuonna 1922. Langin ja von Harboun yhteistyö jatkui aina vuoteen 1933 asti, jolloin Lang käänsi selkänsä Saksalle von Harboun jäädessä työskentelemään natsihallinnolle.

Langin ensimmäinen Saksan kausi huipentui äänielokuviin M-kaupunki etsii murhaajaa (M, 1931) ja Tri Mabusen testamentti (Das Testament des Dr. Mabuse, 1933), joista jälkimmäinen joutui valtaan nousseiden natsien kieltämäksi. Siitä huolimatta Joseph Goebbels pyysi Langia asettumaan Kolmannen valtakunnan elokuvatuotannon pääohjaajaksi. Lang kertoi myöhemmin, että mainitessaan Goebbelsille juutalaisista taustoistaan, tämä totesi ykskantaan ”natsien päättävän, kuka on juutalainen ja kuka ei”. Tarinaan kannattaa suhtautua varauksella, sillä Lang oli paitsi tapahtuman ainoa elossa oleva todistaja, myös tunnettu yksityiselämäänsä värittävänä tarinankertojana.

Lang lukeutui Hitchcockin, Eisensteinin ja Fordin kaltaisiin ohjaajiin, joille äänielokuva ei tarkoittanut katastrofia, vaan pikemminkin selkeää jatkumoa elokuvataiteen kehittymisessä. Siksi onkin harmillista, ettei Lang ehtinyt ohjata Saksassa kuin kaksi äänielokuvaa. Molemmat niistä ovat nimittäin hyviä osoituksia siitä, millaiseksi saksalainen elokuva olisi voinut kehittyä Langin johdolla ennen natsipropagandan aiheuttamaa taantumuksen kautta, johon vaikutti väistämättä myös suuri taiteilijoiden maastapako. Lang itse suuntasi Berliinistä Pariisiin, jossa hän ohjasi Liliomin (1934) ennen kuin jatkoi matkaansa Hollywoodiin.

KAKSI VUOSIKYMMENTÄ HOLLYWOODISSA
Monet eurooppalaiset ohjaajat olivat tottuneet olemaan kuvauspaikoilla yksinvaltiaita, jotka päättivät mitä milloinkin tehtiin. Niin myös Lang, joka Hollywoodissa sai todeta, ettei ohjaajalla ollut juuri lainkaan valtaa mihinkään: studiopäälliköt, tuottajat ja tarvittaessa jopa tähdetkin kävelivät halutessaan ohjaajan yli. Eikä sovi unohtaa, että Hollywoodissa jos missä elokuvan hyvyys mitataan lipputuloissa, ei kriitikoiden tähtimäärissä.

Lang ei sopeutunut uuteen kotimaahansa helpolla. Asiaa ei varmastikaan auttanut se, että hänen työnantajansa oli Metro-Goldwyn-Mayer, Louis B. Mayerin ja Irving Thalbergin rautaisesti johtama ”tuottajien studio”, jossa ohjaaja oli pelkkä työmies muiden joukossa. Langin ensimmäinen vuosi menikin studion toimintatapoihin totutellen ja huomaten, etteivät hänen käsikirjoitusideansa kiinnostaneet johtoporrasta juuri lainkaan. Työtön ohjaajasuuruus vietti joutilaat päivänsä Yhdysvaltoja kierrellen. Hänen ainoaksi M-G-M:lle tuolloin tekemäksi elokuvaksi jäi Spencer Tracyn tähdittämä Kiihko (Fury, 1936), jossa ”kutoutuu tyypillinen langilainen teema: syyllisyys, jolla on kaikki syyttömyyden tunnusmerkit ja päinvastoin”. (Peter von Bagh)

Langilla tuntuu olleen vaikeuksia löytää paikkaansa Hollywoodissa. Diktaattorimaisesti näyttelijöitä ja työryhmää kohteleva ohjaaja ei saanut liiemmälti siltä saralta ystäviä, eivätkä yhteenotot tuottajien kanssa ainakaan parantaneet hänen asemaansa. Niinpä hänen tiensä vei yhtiöstä toiseen, mikä ei kuitenkaan oleellisesti heikentänyt hänen elokuviensa tasoa. Lang oli yhtä lailla voimissaan trillereiden kuin toiminnan täyteisten rikoselokuvienkin parissa. Kaunistelemattomista tarinoista, koruttomista henkilöistä ja brutaalista toiminnasta tuli hänen tunnusmerkkejään ja sellaiset teokset kuin Karkuri (You Only Live Once, 1937), Ihmismetsästys (Man Hunt, 1941), Punainen katu (Scarlet Street, 1945), Gangsterikuningas (The Big Heat, 1953) ja Sähkötuoli odottaa (Beyond a Reasonable Doubt, 1956) ovat kaikki edelleen amerikkalaisen rikoselokuvan parhaimmistoa.

Ohjaajan ura ei rajoittunut pelkästään rikokseen ja trilleriin. Hän oli pienestä pojasta lähtien rakastanut rajaseutua ja lännenseikkailuja, ja Hollywoodissa hän sai mahdollisuuden ohjata muutaman westerninkin. 20th Century Foxin tuottamat Frank Jamesin paluu (The Return of Frank James, 1940) sekä He olivat urheita miehiä (Western Union, 1941) osoittavat, että Lang oli yhtä lailla kotonaan villissä lännessä kuin suurkaupunkien hämärillä sivukujillakin. Kolmas ja viimeinen lännenelokuva Villin lännen villikissa (Rancho Notorious) valmistui vuonna 1952.

URA PÄÄTTYY EUROOPASSA
Lang palasi takaisin kotimaahansa Saksaan 1950-luvun lopulla. Hän oli kyllästynyt riitelemään tuottajien kanssa ja vannoi, ettei palaisi enää koskaan Hollywoodiin tekemään elokuvia. Hän suunnitteli vetäytyvänsä elokuvien teosta kokonaan, mutta pyörsi suunnitelmansa saatuaan mahdollisuuden ohjata Joe Mayn häneltä vuonna 1921 viemänsä Das Indische Grabmal uudelleen. Lang ohjasi lähdemateriaalista kaksi elokuvaa (Eschnapurin tiikeri / Der Tiger von Eschnapur sekä Maharadjan kosto / Das indische Grabmal, molemmat 1959), jotka menestyivät kuitenkin vaatimattomasti. Sen paremmin ei käynyt hänen viimeiselle ohjaustyölleen Tohtori Mabusen 1000 silmää (Die Tausend Augen des Dr. Mabuse, 1960), jonka suosio alkoi kasvaa vasta vuosien kuluttua. Langin viimeiseksi elokuvaksi jäi ranskalaisen Jean-Luc Godardin Keskipäivän aave (Le Mépris, 1963), jossa hän esittää elokuvaohjaajaa.

Lang saavutti urallaan valtavasti mainetta ja kunniaa etenkin Euroopassa, mutta niin merkittävä ja menestynyt ohjaaja kuin hän olikin, ei hän voittanut urallaan yhtään tärkeää amerikkalaista elokuvapalkintoa – seikka, joka harmitti ohjaajaa suuresti. Ainoat kunnianosoitukset uudelta mantereelta tulivat, kun Directors Guild of America palkitsi hänet vuonna 1973, myöhemmin Lang sai myös tähden Hollywoodin Walk of Famelle. Lang oli pettynyt myös siihen, että hänen vanhoja saksalaisia elokuviaan arvostettiin paljon enemmän kuin hänen Hollywood-ohjauksiaan.

Lang palasi takaisin Kaliforniaan viettämään eläkepäiviä. Hän kuoli 2. elokuuta 1976 Beverly Hillsissä, Kaliforniassa. Elokuvahistorian suurimpiin jättiläisiin lukeutuneella ohjaajalla ei ollut jälkikasvua, vaikka hän oli naimissa kolmesti (Lisa Rosenthal 1919-1921, Thea von Harbou 1922-1933, Lily Latte 1971-1976). Fritz Lang ohjasi kaikkiaan 39 elokuvaa joista 12 mykkäkaudella, näistä kaksi (Halbblut sekä Der Herr Der Liebe) on kadonnut.

FRITZ LANGIA OMIIN KOKOELMIIN
Langin elokuvien kerääminen on melko helppoa, sillä kaikki hänen säilyneet mykkäelokuvansa on saatavana myös omiin kokoelmiin ja äänielokuvistakin suurin osa. Halpaversioita kannattaa luonnollisestikin välttää. Ohjaajasta on saatavana myös runsaasti kirjallisuutta.

LÄHTEET: Alanen, Antti: MMM Elokuvaopas, Otava, Helsinki 2005.
Bagh, Peter von: Elokuvan historia, Otava, Helsinki 2001.
Eisner, Lotte H.: The Haunted Screen (Cinema Two), Secker & Warburg, London 1973.
Eisner, Lotte H.: Fritz Lang (ed. David Robinson), Secker & Warburg, London 1976.
Jensen, Paul M.: The Cinema of Fritz Lang, A. S. Barnes & Co., New York, 1969.
Kracauer, Siegfried: Caligarista Hitleriin, Valtion Painatuskeskus, Helsinki 1987.
McGilligan, Patrick: Fritz Lang: The Nature of the Beast, Faber & Faber, New York 1997.
Ott, Frederick W.: The Films of Fritz Lang, The Citadel Press, New Jersey 1979.

FRITZ LANG MYKKÄELOKUVASIVUSTOLLA

  • Spinnen, Die (1919)
  • Harakiri (1919)
  • Wandernde Bild, Das (Vaeltava pyhäinkuva, 1920)
  • Müde Tod, Der (Väsynyt kuolema, 1921)
  • Dr. Mabuse, der Spieler (Tri Mabuse - ihmispeto, 1922)
  • Nibelungen, Die (Niebelungen laulu, 1924)
  • Metropolis (1927)


  • © 30.10.2011 Kari Glödstaf