JEANNE D'ARCIN KÄRSIMYS
Elokuvamaailmasta löytyy lukuisia tapauksia, joissa nykypäivänä suuriksi klassikoiksi tunnustetut elokuvat ovat ilmestyessään joutuneet käsittämättömän vähättelyn ja jopa halveksunnan kohteeksi. Muutama esimerkki riittänee: Benjamin Christensenin Häxan (1922), Erich von Stroheimin Ahneus (1925), Fritz Langin Metropolis (1927) sekä Charles Laughtonin Räsynukke (1955). Tähän joukkoon kuuluu myös tanskalaisen Carl Theodor Dreyerin kahdeksas elokuva, Jeanne d'Arcin kärsimys.
Jeanne d’Arc, Orleansin neitsyt, kuuluu niihin historian merkkihenkilöihin, jotka ovat saaneet nauttia elokuvantekijöiden suosiosta aina ensimmäisistä elokuvakokeiluista lähtien. Dreyer, jonka edelliset elokuvat Kunnioita vaimoasi sekä Glomdahlin morsian (molemmat 1925) olivat menestyneet hyvin Ranskassa, sai tämän seurauksena ranskalaiselta elokuvayhtiöltä vapaat kädet historiallista suurelokuvaansa varten. Aiheen hän sai valita kolmesta kuuluisasta naishahmosta: Katarina di Medici, Marie Antoinette sekä Jeanne d'Arc. Arpa osui viimeksi mainittuun, josta Dreyer muokkasi kuuluisimman mykkäelokuvansa.
Käsikirjoitusta tehdessään Dreyer tutki intensiivisesti kuulustelupöytäkirjoja ja aiheesta saatavilla olevaa materiaalia. Siinä missä monet muut aiheen versiot kertovat Jeannen tarinan huomattavasti laveammin, tiivistää Dreyer oikeudenkäyntitapahtumat yhteen päivään, 30. toukokuuta 1431 jolloin Jeanne teloitettiin. Päivä voidaan jakaa kolmeen osaan: kuulustelut ja Jeannen murtuminen, tunnustus ja sen peruminen sekä uudelleen tunnustaminen, joka johtaa teloittamiseen.
Jeannen tarinan filmaaminen osoittautui vaikeammaksi kuin mitä voisi kuvitella. Dreyerin aikaisemmasta menestyksestä huolimatta vastustivat ranskalaiset nationalistit elokuvaa alusta alkaen: heidän mielestään ei käynyt laatuun, että ei-katolilainen, ulkomaalainen ohjaaja tekisi elokuvan heidän pyhimyksestään. Dreyerin itsepintainen pyrkimys mahdollisimman tarkkaan historialliseen lopputulokseen johti puolestaan ongelmiin tuotantoyhtiön kanssa: tunnelman luomiseksi ohjaaja rakennutti studioille kokonaisen ranskalaisen kylän muureineen, toreineen ja kidutuskammioineen, joita ei kuitenkaan lopullisessa versiossa juuri näytetä. Tällainen tuhlaavaisuus ei suinkaan ollut studion mieleen, sillä samaan aikaan tuotannossa ollut Abel Gancen mammuttimainen Napoléon (1927) nieli rahaa jo tarpeeksi. Dreyer ei kuitenkaan suostunut peräytymään millään muotoa, eikä studion auttanut kuin myöntyä hänen vaatimuksiinsa. Jeanne d'Arcista tuli lopulta jopa huomattavasti Gancen mestariteosta kalliimpi elokuva.
Jeanne d'Arcin kärsimys on periksiantamaton ja puolueeton elokuva. Se ei romantisoi historiaa, muokkaa henkilöhahmoja mieleisikseen tai ota kantaa siihen, mikä Jeanne pohjimmiltaan oli: Jumalan valittu, jollain tapaa mielisairas vai johdateltavissa ollut tyttörukka. Katsoja saa päättää itse. Dreyerin lähestymistavasta huolimatta kansa karttoi sitä, minkä seurauksena Jeanne d'Arcin kärsimyksestä tuli taloudellinen katastrofi eikä tuotantoyhtiö saanut koskaan siihen sijoittamiaan rahoja likimainkaan takaisin. Kirkko hyökkäsi rajusti elokuvaa vastaan, useassa maassa se kiellettiin ja missä näin ei tapahtunut, joutui se usein rajun sensuurin kouriin. Tässä vaiheessa kriitikoiden ylistävät mielipiteet olivat enää laiha lohtu.
Jeanne d’Arcin kärsimys lukeutuu elokuvahistorian suurten teosten joukkoon ja sitä pidetään poikkeuksetta yhtenä kaikkien aikojen hienoimmista elokuvista. Sen tiiviissä tarinassa ei ole heikkouksia ja dynaamiselta toteutustavaltaan se muistuttaa läheisesti Sergei Eisensteinin Potemkinia (1925) ollen aivan tämän neuvostoklassikon veroinen mestariteos. Se on kuin äänielokuvana toteutettua mykkäelokuvaa: elokuva nojautuu suurelta osin Jeannen ja häntä syyttävien tuomareiden väliseen vuoropuheluun, eivätkä Dreyerin leikkaamat otokset näin ollen kestä juurikaan muutamaa sekuntia kauempaa. Dreyerin hienon leikkauksen ohella kunniaa täytyy jakaa kuvaajana toimineelle Rudolph Matéelle, jonka äärettömän tarkat ja paljastavat lähikuvat tiukkoine rajauksineen sekä valtavirrasta tyystin poikkeavine kuvakulmineen ihastuttavat kerta toisensa jälkeen. Matéen loistavaa työskentelyä voi ihailla myös Dreyerin seuraavassa, tyyliltään täysin erilaisessa kauhuelokuvassa Vampyr (1932).
Jeannen vaativaan rooliin kaavailtiin huhujen mukaan jopa amerikkalaista Lillian Gishiä, mutta lopulta rooli annettiin ranskalaiselle mannekiinille ja teatterinäyttelijättärelle Maria Falconettille (1893-1946). Elokuva jäi hänen ainoakseen, sillä Dreyerin kerrotaan ajaneen hänet henkisesti aivan loppuun. Mutta jo tällä elokuvalla hän on piirtynyt katselijoiden mieliin, niin vakuuttava ja koskettava hänen tulkintansa papiston musertamasta Jeannesta on. Puheet valkokankaan upeimmasta roolisuorituksesta eivät ole tuulesta temmattuja.
Aivan täysin mielensä mukaan ei Dreyer kaikesta huolimatta pystynyt elokuvaansa toteuttamaan. Hän nimittäin halusi tehdä Jeannesta äänielokuvan, mutta koska studiolla ei ollut resursseja moiseen, päätti ohjaaja jättää elokuvastaan säestyksen kokonaan pois. Elokuvaa on tosin vuosien mittaan esitetty erilaisten säestysten voimin, mutta yksikään niistä ei ole Dreyerin suunnittelema. Kuuluisin Jeanne d'Arcin kärsimystä varten rakennettu säestys on Richard Einhornin vuonna 1985 säveltämä ooppera Voices of Light, joka tukee ja rikastuttaa elokuvaa ja sen tapahtumia erittäin hienosti.
Elokuvan alkuperäinen negatiivi tuhoutui joulukuussa 1928 UFA:n Berliinin studioilla riehuneessa tulipalossa. Dreyer kokosi elokuvansa uudelleen, mutta tämä versio tuhoutui tulipalossa seuraavana vuonna. Tuskastuneena elokuvansa kohtaloon jätti Dreyer sen sikseen ja siirtyi muihin projekteihin. Vuosikymmenien ajan elokuvaa esitettiin jäljellä olevista palasista yhteen liimattuina versioina, kunnes 1981 norjalaisesta mielisairaalasta löytyi hyväkuntoinen negatiivi, jonka katsotaan täsmäävän melko tarkoin Dreyerin alkuperäisen näkemyksen kanssa. Elokuvan epäillään joutuneen näinkin mielenkiintoiseen paikkaan laitoksen entisen johtajan, Harald Arnesenin, toimesta. Arnesen, joka oli harrastelijahistorioitsija, lienee halunnut näyttää elokuvan sairaalansa henkilökunnalle ja potilaille. Elokuvien näyttäminen niin sairaaloissa kuin kouluissakin oli tuohon aikaan hyvin yleistä.
Tuotanto: Société générale des Films
Ohjaus: Carl Th. Dreyer
Käsikirjoitus: Carl Th. Dreyer, Joseph Delteil
Kuvaus: Rudolph Maté
Lavastus: Hermann Warm, Jean Hugo
Leikkaus: Carl Th. Dreyer, Marguerite Beaugé
Musiikki: Dreyer halusi elokuvaansa esitettävän äänettömänä
Puvustus: Valentine Hugo
Välitekstit: Carl Th. Dreyer
Näyttelijät: Maria Falconetti (Jeanne), Eugene Silvain (Pierre Cauchon), André Berley (Jean d’Estivet), Maurice Schutz (Nicolas Loyseleur), Antonin Artaud (Jean Massieu), Jean d’Yd (Guillaume Evrard)