TOHTORI JEKYLLIN SALAISUUS
Robert Louis Stevensonin kauhukirjallisuuden klassikkotarina The Strange Case of Dr. Jekyll (1886) ei ole enää vuosiin innoittanut elokuvantekijöitä siinä määrin kuin mykän elokuvan aikakaudella, jolloin kertomus filmattiin pelkästään Amerikassa viidesti. Aiheen kuuluisin mykkäelokuvaversio valmistui vuonna 1920 John S. Robertsonin ohjauksena, päätähtenään näyttelijäsuuruus John Barrymore.
Henry Jekyll (Barrymore) on hyväsydäminen tohtori, joka kollegoistaan poiketen työskentelee mielellään köyhien ja vähäosaisten keskuudessa. Tämä herättää kummastusta hänen lähimmäisissään, kuten myös Jekyllin kiinnostus ihmismieltä ja sen jakamista kohtaan. Tohtori näet uskoo, että ihmisen niin hyvä kuin pahakin puoli on erotettavissa toisistaan siten, että molemmat ovat täysin kontrolloitavissa. Kun hänen ajatuksensa eivät saa vastakaikua, päättää Jekyll todistaa teoriansa oikeaksi valmistamalla juoman, jonka avulla persoonan jakaminen voidaan suorittaa. Koe onnistuu, mutta pian tohtori huomaa joutuvansa yhä useammin ja helpommin pahan puolensa pauloihin.
Aikakaudelle ominaiseen tapaan elokuva tehtiin näyttämösovituksen pohjalta, joten tarina ottaa perusideaa lukuun ottamatta melkoisesti vapauksia Stevensonin tekstistä. Kuten aiheen muissakin kuuluisissa tulkinnoissa (1931, 1941), myös tässä tapauksessa lähestymistavalla on sekä hyvät että huonot puolensa. Stevensonin alkuperäistarinaa laventamalla aiheesta on saatu elokuvakäyttöön sopivampi, mutta vastaavasti se esittelee joukon pakostakin syrjään jääviä ja itse tarinalle turhia hahmoja päähuomion keskittyessä kuitenkin Jekylliin. Tässä versiossa myös teatterin vaikutus näkyy muita selvemmin, sillä moni kohtaus on kuin suoraan näyttämöltä.
Studiolavasteissa kuvattu elokuva ei saavuta kuvaamaansa aikakautta täysin uskottavasti, mutta on tästä huolimatta kokonaisuutena toimiva. Tunnelmaa luodaan valoin ja varjoin, mutta itse viktoriaaninen Lontoo synkkine kujineen on hieman liian steriili nykykatsojan ihasteltavaksi. Aavistus enemmän rähjäisyyttä ja likaisuutta olisi nostanut elokuvan miljöön uusiin ulottuvuuksiin.
Stevensonin tarinan keskipisteenä on luonnollisesti tohtori, joten rooliin vaaditaan monipuolinen näyttelijä, joka pystyy tulkitsemaan uskottavasti vaativan kaksoisroolin. Tällainen oli Barrymore, jonka vimmainen ja antaumuksellinen tulkinta niin hyveellisestä Jekyllistä kuin varjoissa hiiviskelevästä Hydestakin vetää aivan vertoja Fredric Marchin (1931) ja Spencer Tracyn (1941) suorituksille. Barrymoren muodonmuutokset hyvästä pahaksi ovat erityisen taidokkaasti tehtyjä.
Ensimmäisenä todellisena amerikkalaisena kauhuelokuvana pidetty Tohtori Jekyllin salaisuus menestyi hyvin ja lujitti paitsi Barrymoren mainetta entisestään, oli myös merkittävä sen kahdelle naisnäyttelijälle. Kapakkatanssijatar Ginaa esittäneelle Nita Naldille se oli lähtölaukaus äänielokuvan tuloon saakka kestäneelle elokuvauralle. Jekyllin rakastettua Millicentia näyttelevälle Martha Mansfieldille elokuva merkitsi muutamaa vuotta aiemmin alkaneen uran nousujohteista jatkoa. Mansfield oli hyvää vauhtia matkalla kuuluisuuteen kirjoittaessaan Foxin kanssa sopimuksen vuonna 1923, mutta kohtalo puuttui julmasti peliin. Huolimaton tulenkäyttö kuvauspaikalla johti onnettomuuteen, jonka seurauksena Mansfield sai pahoja palovammoja ja kuoli sairaalassa seuraavana päivänä, ainoastaan kaksikymmentäneljävuotiaana.
Tuotanto: Famous Players-Lasky Corp.
Ohjaus: John S. Robertson
Käsikirjoitus: Clara Beranger (Robert Louis Stevensonin romaanista)
Kuvaus: Roy F. Overbaugh
Lavastus: Robert M. Haas
Näyttelijät: John Barrymore (tri Jekyll / hra Hyde), Martha Mansfield (Millicent Carew), Brandon Hurst (George Carew), Charles Lane (tri Richard Lanyon), George Stevens (Jekyllin hovimestari), Nita Naldi (Gina)