Ruotsalaisen elokuvan suuruuden kauden katsotaan alkaneen vuonna 1917 ja päättyneen 1924. Sen keskeisimpinä ja ihailluimpina hahmoina pidetään kahta ohjaajaa, Victor Sjöströmiä ja Mauritz Stilleriä, joiden taustalla oli kunnianhimoinen suuryhtiö Svenska Biografteatern (joka muuttui vuonna 1919 Svensk Filmindustriksi) ja sen tuottaja Charles Magnusson. Työryhmään kuuluivat oleellisesti myös käsikirjoittaja Gustaf Molander, kuvaajaveljekset Henrik ja Julius Jaenzon, lavastajat Axel Esbensen ja Vilhelm Bryde sekä näyttelijät Lars Hanson, Tora Teje, Karin Molander, Jenny Hasselquist, Richard Lund ja Edith Erastoff. Useimpien teosten pohjalla oli kuuluisien kirjailijoiden romaanit ja näytelmät.
Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä naisena voittanut Selma Lagerlöf (1858-1940) oli yksi ruotsalaisten elokuvantekijöiden filmatuimmista kirjailijoista mykän kauden aikana ja etenkin Sjöströmin suuressa suosiossa. Hän oli ohjannut Lagerlöfin tekstiä jo Suotorpan tytössä (Tösten från Stormyrtorpet, 1917), mutta vasta kaksi vuotta myöhemmin valmistuneessa Ingmarin pojissa (Ingmarssönerna, 1919) Sjöström saavutti Lagerlöfin tekstin dramaattisen voiman täydessä tehossaan ja loi jykevän peruskallion, jonka päälle kaikki vastaavat saagat — myös meidän Niskavuoremme — on voitu rakentaa. Minä sain mahdollisuuden nähdä Ingmarin pojat sekä pahoin tuhoutuneen Itämaille (Till Österland, 1926) Ruotsin kansalliskirjastossa eli Kungliga biblioteketissä maaliskuussa 2018.
INGMARIN POJAT
Ingmarssönerna, 1919
Sjöström oli saavuttanut jo huomattavaa kansainvälistä menestystä elokuvilla Terje Vigen (1917) ja Lainsuojattomat (Berg-Ejvind och hans hustru, 1918), joiden jälkeen rimaa oli nostettava entistä korkeammalle. Ruotsalainen elokuvakriitikko Robin Hood (oik. Bengt Idestam-Almquist) kertoo mainiossa kirjassaan Sjöström & Stiller, kuinka Ruotsi oli menossa huipulle valmiina valloittamaan maailmanmarkkinat. ”Vuosina 1918-19 nähtiin siis outo ilmiö: tuottajia, jotka eivät olleet vain liikemiehiä, vaan luovia persoonallisuuksia, joilla oli mielikuvitusta ja innostusta. He tahtoivat ansaita rahaa – tietysti, mutta hyvillä elokuvilla. He uskoivat laatuelokuviin. (…) He tunsivat olevansa pioneereja, edelläkävijöitä kulttuurin alalla.”
Selma Lagerlöf oli tehnyt vuosisadan vaihteessa pitkän matkan Lähi-Itään, jossa hän sai idean kaksiosaiseen suurteokseensa Jerusalem (ilm. 1901-1902, suom. 1902). Se kertoo Taalainmaalla olevasta pienestä pitäjästä, jonka asukkaat innostuvat kiertävän oudon amerikkalaisen saarnaajan tuomasta uudesta uskonnosta. Osa pitäjän asukkaista antautuu saarnamiehelle täysin, myy koko omaisuutensa ja matkustaa tämän mukana Jerusalemiin, jossa elämä ei osoittaudukaan niin hienoksi ja kullalla silatuksi kuin mitä heille on uskoteltu. Romaanista oli alun perin tarkoitus tehdä kaikkiaan viisi elokuvaa, jotka kaikki olisivat olleet Sjöströmin käsialaa. Lopulta määrä supistui neljään ja kahden viimeisen ohjaamisesta vastasi Gustaf Molander.
Sarjan aloittava Ingmarin pojat kattaa romaanista nelisenkymmentä sivua. Elokuva kertoo epävarmasta nuorukaisesta Ingmar Ingmarinpojasta, joka ei ole pystynyt ottamaan paikkaansa kotikylänsä johtohahmona kuten edesmennyt isänsä ja aiemmat suvun miehet, joiden vahva perintö lepää edelleen pitäjän jokapäiväisessä elämässä. Epäonnistuneet naimakaupat, tulevan morsiamen tekemä lapsenmurha ja sitä seurannut kuritushuonetuomio ovat ajaneet nuoren miehen häpeään ja lopulta hän päättää kysyä neuvoa suvun aiemmilta suurmiehiltä. Kukaan ei kuitenkaan voi tehdä päätöksiä toisen puolesta, joten Ingmarin on viimeinkin tehtävä omat ratkaisunsa elettävän elämän osalta. Vasta kun Ingmar uskaltaa nousta äitiään vastaan ja toimia sydämensä mukaan, hänestä tulee sukunsa uusi päämies, Iso-Ingmar kaikkien edeltäjiensä mukaan.
Lagerlöf kirjoittaa maalaiselämästä rikkaasti ja tarkkanäköisesti ja Sjöström muuntaa tekstin elokuvaksi uskomattomalla varmuudella. Lagerlöfin rikas materiaali on siirtynyt valkokankaalle lähes pilkulleen, yhtään juonenkäännettä unohtamatta. Lähestymistapa ei ole millään muotoa jähmeä, eikä myöskään taannu kuvitetun klassikon tasolle, sillä tyylitietoisena ja taitavana ohjaajana Sjöström muokkaa tekstin elokuvan kielelle ja rikastuttaa sitä pienillä vivahteilla – unohtumattomimpana kohtaus järven rannalla, jossa lapsensa tappanut Brita näyttäytyy ilmestyksenä Ingmarille ja kertoo tämän menettäneen lapsensa. Maaseutumiljöötä käytetään hienosti hyväksi, aikoinaan paljon parjatut taivaskohtaukset ovat mainettaan parempia ja erikoistehosteet liioittelemattoman hillittyjä. Sjöström on pääroolissa totutun varmaotteinen ja vaikka Britaa esittävä Harriet Bosse onkin kieltämättä hieman liian vanha rooliinsa, ei kyseessä ole kuin mitätön kauneusvirhe muuten mestarillisessa kokonaisuudessa.
Alun perin kaksiosaisen, kolme ja puoli tuntia (207 min.) pitkän elokuvan alkuperäisnegatiivit tuhoutuivat Svensk Filmindustrin tulipalossa vuonna 1941. Säilynyt laitos on yksiosainen, kahdeksaan näytökseen jaettu kokonaisuus, kestoltaan hieman yli kaksi tuntia (135 min.).
”Muistan yhä kirkkaasti, kuinka Victor Sjöströmin Ingmarssönerna (1919) esitettiin ensi kertaa Kööpenhaminassa. Meidän elokuvaihmisemme pudistelivat päätään, koska Sjöströmillä riitti rohkeutta antaa maanviljelijöidensä kävellä raskaasti ja hillitysti niin kuin maanviljelijät oikeasti kävelevät (…) Tanskalaiset elokuvaihmiset nakkelivat niskojaan: yleisö ei koskaan hyväksyisi tällaista. Mutta tiedämme kuinka lopulta kävi. Ruotsalaisesta elokuvasta tuli luonnollisen, elävän rytminsä ansiosta voittoisa paitsi Ruotsissa ja Tanskassa, myös ympäri Eurooppaa.” (Carl Theodor Dreyer, 1943).
Tuotanto: Svenska Biografteatern. Tuottaja: Charles Magnusson. Ohjaus: Victor Sjöström. Käsikirjoitus: Victor Sjöström (Selma Lagerlöfin romaanista). Kuvaus: Julius Jaenzon. Lavastus: Axel Esbensen, Harry Dahlström. Musiikki: Rudolf Sahlberg.
Näyttelijät: Victor Sjöström (Pikku-Ingmar), Harriet Bosse (Brita), Tore Svennberg (Iso-Ingmar), Hildur Carlberg (Ingmarin äiti), Hjalmar Peters (Britan isä), Svea Peters (Britan äiti), Gustaf Ranft (tuomari), William Iwarsson (rovasti), Wilhelm Högsted (Sven), Jenny Tschernichin-Larsson (Kajsa), Emil Bergendorff (Pyhä Pietari).
KARIN INGMARINTYTÄR
Karin Ingmarsdotter, 1920
Sjöströmin työtahti jatkui kiivaana heti Ingmarin poikien jälkeen. Huolimatta siitä, että jatko-osa Karin Ingmarintytär valmistui seuraavana vuonna, hän ehti ohjata sitä ennen kaksi elokuvaa: Hjalmar Bergmanin romaaniin perustuvan komedian Hänen armonsa testamentti (Hans nåds testamente, 1919) ja Franz Grillparzerin romaaniin pohjautuvan draaman Sendomirin luostari (Klostret i Sendomir, 1920). Tämän jälkeen Sjöström oli valmis palaamaan Lagerlöfin tekstin pariin.
Tällä kertaa tekijät pääsivät helpommalla, sillä Karin Ingmarintyttären tarinassa on vain hivenen mystiikkaa, eikä sitäkään kuin puheessa. Se on tavallinen maalaisdraama, jonka tapahtumat sijoittuvat Iso-Ingmarin taloon ja sen välittömään ympäristöön. Päähenkilöinä ovat nyt jo iäkkään Iso-Ingmarin lapset ja etenkin näistä vanhempi, Karin-tytär, joka solmii avioliiton kelvottoman Eljas Olof Erssonin kanssa. Iso-Ingmarin kuoltua tapaturmaisesti, Eljas alkaa juoda tilaa pikavauhtia vasaran alle ja vain hänen kannaltaan epäonninen tapahtuma pysäyttää miehen juopottelun: miehen selkäranka murtuu rappusissa kaatumisen seurauksena ja hän joutuu vuoteenomaksi. Karinin elämä muuttuu miehen jatkuvan kiukuttelun ja viinan pyytämisen myötä todella tuskaiseksi, mutta tällöin hänen entinen mielitiettynsä Tims Halvor tarjoaa auttavaa kättä ja ottaa Eljaksen liikkeensä takahuoneeseen asumaan. Pian tämän jälkeen Eljas kuolee, jolloin Karin ja Tims saavat toisensa uudelleen.
Sjöströmin tinkimättömyyttä ei voi tämänkään elokuvan kohdalla kuin ihailla. Vaikka Ingmarin pojat oli ollut suuri menestys niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin, sitä oli Ruotsissa myös arvosteltu vääränlaisista historiallisista yksityiskohdista. Sjöströmin olisi ollut helppoa olla välittämättä arvostelusta ja jatkaa samalla linjalla, mutta hän päätti tehdä entistä tarkempaa työtä niin puvustuksen kuin lavastuksenkin suhteen ja onnistui selättämään arvostelijat. Tarinan hän puolestaan kuvasi tälläkin kertaa lähes sanasta sanaan muuttaen vain tapahtumien järjestystä ja lisäten loppuun raskaiden tapahtumien vastapainoksi hieman kepeämpää materiaalia. Henrik Jaenzonin taiteellinen kuvaussilmä oli maisemaotosten suhteen yhtä hienostunut kuin Ingmarin pojat kuvanneen veljensä Juliuksenkin, eikä näyttelijäseurueessa ole moitteen sijaa. Sjöström on vakuuttava roolissaan ja Tora Teje tulkitsee hienosti hänen kärsivää tytärtään.
Tuotanto: Svenska Biografteatern. Tuottaja: Charles Magnusson. Ohjaus: Victor Sjöström. Käsikirjoitus: Victor Sjöström, Ester Julin (Selma Lagerlöfin romaanista). Kuvaus: Henrik Jaenzon, Gustaf Boge. Lavastus: Axel Esbensen. Puvustus: Isak Olsson.
Näyttelijät: Tora Teje (Karin Ingmarintytär), Nils Lundell (Eljas Elof Ersson, hänen miehensä), Victor Sjöström (Iso-Ingmar), Bertil Malmsted (Pikku-Ingmar), Tor Weiden (Tims Halvor), Emil Fjelström (Vahva-Ingmar), Carl Browallius (Eljaksen isä).
INGMARIN PERINTÖ
Ingmarsarvet, 1925
Jerusalem-sarjan filmaukset keskeytyivät Karin Ingmarintyttären jälkeen viideksi vuodeksi, joiden aikana ehti tapahtua paljon. Svenska Bio oli fuusioitunut Filmindustri AB Skandian kanssa joulukuussa 1919 ja sen myötä syntyi AB Svensk Filmindustri, maan suurin elokuvayhtiö. Pian tämän jälkeen Sjöström oli ohjannut uransa kenties suurimman mestariteoksen, niin ikään Selma Lagerlöfin tekstiin pohjautuvan Ajomiehen (Körkarlen, 1921), mutta alkanut vähitellen tuntea kollegansa Stillerin tavoin kutsumusta Hollywoodiin, josta ruotsalaisia tekijöitä maaniteltiin vähän väliä liittymään filmikaupungin suuryhtiöihin. Sjöström lähti Hollywoodiin tammikuussa 1923 ja Stiller suuntasi Berliiniin vuoden 1924 joulukuussa. Ruotsin suurimmat ja menestyneimmät ohjaajat jättivät taakseen ison aukon, joiden paikkaamiseen oli löydettävä uudet tekijät.
Gustaf Molander (1888-1973) oli saapunut Stillerin tavoin Ruotsiin Suomesta. Teatterissa vahvasti vaikuttaneen Molanderin elokuvaura alkoi käsikirjoittajana ja hän toimi Stillerin tukena useissa tämän ensimmäisissä menestysteoksissa. Ensimmäisenä ohjaustyönä valmistui maalaisdraama Bodakungen vuonna 1920, jonka jälkeen Molander työskenteli tasaisesti molemmilla tahoilla, teatteriakaan unohtamatta. Hänestä kehittyi varsin nopeasti hyvin varmaotteinen ohjaaja ja hän ehti ohjata toistakymmentä elokuvaa pelkästään mykän kauden aikana. Vaikka Molander ei olekaan jälkipolville yhtä tuttu mykän kauden tekijämies kuin Stiller ja Sjöström, häntä pidetään silti ruotsalaisen elokuvan kolmantena merkittävä kulta-ajan ohjaajana.
Koska Stiller ja Sjöström olivat lähteneet, Jerusalemin jatko-osat lankesivat kuin itsestään Molanderin käsiteltäviksi. Sarjan kolmas osa, vuonna 1925 valmistunut Ingmarin perintö käsittelee pitäjän uskonnollista murrosaikaa. Uudelleen dramatisoidussa takaumassa kerrotaan, kuinka Karinin kelvoton aviomies Eljas ajaa perheen lähes mieron tielle ja pakottaa Karinin pienen Ingmar-veljen kouluttautumaan muihin töihin. Vuosien saatossa poika opiskelee opettajaksi ja on valmis jo naimaan koulumestarin tyttären, Gertrudin, kunnes salaperäisen saarnamiehen Helgumin saapuminen muuttaa koko pitäjän elämän. Kun Karin ja hänen toinen aviomiehensä Tims Halvor päättävät myydä vanhan kotitilansa muuttaakseen saarnamiehen perässä maailmalle, paikallinen tuomari tekee siitä parhaimman tarjouksen ja sinetöi samalla sopimuksella tyttärensä Barbron onnettomaan avioliittoon tilan hallitsijaksi astuvan Ingmarin kanssa. Karin, Tims Halvor, Ingmarin todellinen rakastettu Gertrud ja puoli muuta pitäjää lähtevät Jerusalemiin, Kristuksen kotikaupunkiin.
Molanderin tyyli poikkeaa merkittävästi Sjöströmin teoksista. Siinä missä tämä oli tinkimätön ja Lagerlöfin alkuperäistekstille uskollinen, ottavat Molander ja toisena käsikirjoittajana toiminut Ragnar Hyltén-Cavallius vapauksia lähdemateriaalista ja sanovat sanottavansa suurten linjojen kautta. Ratkaisu oli varmasti harkittu, sillä Robin Hood puhuu kirjassaan ruotsalaisesta elokuvasta ”savijaloilla seisovana jättiläisenä”, jonka ”piti muuttua henkiseltä sisällöltään keveämmäksi ja miellyttävämmäksi. Siten se menestyisi ja tilanne olisi pelastettu”. Sjöströmin teosten hidas tempo ja perusteellinen tarinankerronta olivat siis menneen maailman tapoja, joilla ei enää myyty elokuvia kaikkialle maailmaan, etenkään Yhdysvaltojen markkinoille.
Huomattavalla budjetilla toteutettu Ingmarin perintö on ylimalkaisesta lähestymistavastaan huolimatta hieno elokuva. Helgumin saapumista seuraavat aavenäyt, rampautuneen Karinin äkillinen tervehtyminen sekä Gertrudin harhat metsälammella ovat mieleenpainuvia jaksoja. Vapauksia on otettu siellä täällä ja erityisesti kirjassa esitetyn kahden laivan yhteentörmäyksen ja haaksirikon muuttaminen Titanicia muistuttavan loistoristeilijän uppoamiseen on tekijöiden omaa käsialaa - sillä on varmasti haettu lisää dramatiikkaa tarinaan, koskettihan katastrofi konkreettisesti myös ruotsalaisia. Lagerlöfin kritiikki saarnamiestä ja fanaatikkoja kohtaan on sen sijaan häivytetty lähes olemattomiin, sillä elokuvassa Helgumista rakentuu lähes sympaattinen hahmo. Häntä tulkitseva Conrad Veidt ja Ingmaria esittävä Lars Hanson ovat erinomaisia rooleissaan, kuten myös lyhyen, mutta sitäkin vaikuttavamman esiintymisen tekevä Jenny Hasselquist epäkiitollisen Ingmarin vaimona Barbrona.
Tuotanto: Nord-Westi Filmaktiebolag. Tuottaja: Oscar Hemberg. Ohjaus: Gustaf Molander. Käsikirjoitus: Gustaf Molander, Ragnar Hyltén-Cavallius (Selma Lagerlöfin romaanista). Kuvaus: J. Julius. Lavastus: Vilhelm Bryde. Puvustus: Maud Hyltén-Cavallius.
Näyttelijät: Lars Hanson (Ingmar Ingmarsson), Conrad Veidt (Helgum), Ivan Hedqvist (Vahva-Anders), Märta Halldén (Karin Ingmarintytär), John Ekman (Eljas, hänen miehensä), Mathias Taube (Tims Halvor), Mona Mårtenson (Gertrud Storm), Nils Aréhn (koulumestari, hänen isänsä), Ida Brander (hänen äitinsä), Knut Lindroth (Berger Sven Person), Jenny Hasselquist (Barbro, hänen tyttärensä), Arne Lundh (Ingmar lapsena).
ITÄMAILLE
Till Österland, 1926
Vaikka pidänkin Lagerlöfin romaanista kokonaisuutena, en voi sille mitään, ettei sen jälkimmäinen osa ole yhtä vangitseva kuin alkupuolisko. Lagerlöf kirjoittaa edelleenkin perusteellisesti jokaista ajatusta ja puheenpartta painottaen, mutta pitkät kuvailut Jerusalemista ja sen asukkaiden elämästä tuntuvat silti paikoin varsin pitkästyttäviltä. Hän kompensoi näitä kertomalla keskeisimpien hahmojen elämäntarinat toisinaan katkeraankin loppuun asti, mikä onkin erinomaista, ovathan nämä olleet merkittävässä osassa tarinaa ja tapahtumia lähes alusta alkaen.
Jerusalem olisi sittenkin vaatinut alun perin suunniteltujen viiden osan mittaisen käsittelyn, etenkin kun Taalainmaan aikakausi kattaa kolme elokuvaa ja pyhiinvaellus vain yhden – olkoonkin, ettemme voi tarkalleen tietää, mitä vuonna 1926 valmistunut Itämaille on täydellisessä muodossaan sisältänyt. Alun perin seitsennäytöksinen ja puolentoista tunnin mittainen elokuva on säilynyt ainoastaan puolituntisena fragmenttina, jossa on kohtauksia neljästä eri näytöksestä (2,3,5 ja 7). Kohtaukset eivät juuri valaise tapahtumia niitä tietämättömille, mutta alkuperäisteoksen ystävät ovat varmasti mielissään näistäkin kuvista. Tarinaa lienee oiottu vielä edellisosaa enemmän, sillä se kattaa romaanissa noin parisataa sivua, mutta on elokuvana kestoltaan kaikkein lyhyin. Itämaille jäi Lars Hansonin viimeiseksi Ruotsissa tekemäksi mykkäelokuvaksi, sillä tämän jälkeen hän suuntasi Hollywoodiin.
Tuotanto: Nordi-West Film AB. Tuottaja: Oscar Hemberg. Ohjaus: Gustaf Molander. Käsikirjoitus: Ragnar Hyltén-Cavallius, Gustaf Molander (Selma Lagerlöfin romaanista). Kuvaus: J. Julius. Lavastus: Vilhelm Bryde.
Näyttelijät: Lars Hanson (Ingmar Ingmarsson), Jenny Hasselquist (Barbro, hänen vaimonsa), Mona Mårtenson (koulumestarin Gertrud), Harald Schwenzen (Gabriel Mattsson), Ivan Hedqvist (Vahva-Anders), Nils Arehn (koulumestari), Ida Brander (hänen vaimonsa), Gabriel Alw (Kristus), Knut Lindroth (Berger Sven Persson).
LÄHTEET:
Alanen, Antti: MMM Elokuvaopas, Otava, Helsinki 2005.
Alanen, Antti: Elokuvantekijät, Keuruu 2012.
Hood, Robin: Sjöström & Stiller, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1984.
Filmihullu 5/2015: Carl Th. Dreyer: Merkintöjä elokuvatyylistä (suom. Lauri Timonen).
Selma Lagerlöf Wikipediassa
Svensk Filmdatabas