Seitsemännellä taivaalla (1927) lopullisesti maailmanmaineeseen noussut amerikkalaisen rakkauselokuvan suuri taituri Frank Borzage jatkoi työskentelyä tutun työryhmän kanssa välittömästi läpimurtonsa jälkeen. Harry Oliver loi fantastisen näköisen Napolin, jonka kapeilla kaduilla ja ahtaissa huoneistoissa rakkauttaan toisilleen vannoivat edellisen elokuvan säkenöivä parivaljakko Janet Gaynor ja Charles Farrell. Vuonna 1928 valmistunutta Kadun enkeliä pidetään monin paikoin edeltäjänsä veroisena rakkauselokuvana.
Janet Gaynor on Angela, nuori napolilaistyttö, joka yrittäessään hankkia lääkettä kuolevalle äidilleen astuu lain väärälle puolelle ja joutuu poliisien kynsiin. Hänet tuomitaan vankeuteen, mutta hän onnistuu kuitenkin pakenemaan ja liittyy maata kiertävään sirkukseen. Sirkusmatkalla hän tutustuu Charles Farrellin esittämään taidemaalariin Ginoon ja he rakastuvat. Epäonninen sattuma vie kaksikon takaisin Napoliin, jonka viranomaiset eivät ole unohtaneet karannutta lastaan.
M-G-M:llä saattoi kuuluisan mainoslauseensa mukaan olla ”enemmän tähtiä kuin taivaalla”, mutta siitä huolimatta väitän, että 1920-luvun loppupuolen taiteellisimmat ja visuaalisesti taiturimaisimmat teokset tulivat William Foxin studiolta. Tästä suurin kiitos kuuluu studiojohtajalle itselleen, joka paitsi antoi ohjaajilleen runsaasti vapauksia elokuvien toteuttamisen suhteen, myös palkkasi saksalaismestari F. W. Murnaun alaisuuteensa. Murnaun tulo Foxille vaikutti moniin ohjaajiin, mutta erityisen paljon Borzageen, joka tutkaili suurella mielenkiinnolla taiturimaisen saksalaisen työskentelyä ja otti häneltä sekä oppia että vaikutteita. Selkeimmin Murnaun vaikutus on nähtävillä Kadun enkelin Napoli-jaksoissa, jotka ovat silkkaa taituruutta moninaisine kamera-ajoineen, pitkine otoksineen ja upeine lavasteineen.
Tarina tytöstä, joka joutuu kiertelemään menneisyytensä haamuja onnistumatta kuitenkaan pakenemaan niitä, on tietenkin ennalta arvattava, mutta tämän elokuvan kohdalla se kaikesta huolimatta toimii. Siksi onkin sääli, että elokuvassa on muutama pienoinen virhe, jotka verottavat jonkin verran katselunautintoa. Ensimmäinen kritiikki kohdistuu elokuvan rytmitykseen, joka ei ole aivan kohdallaan ja niinpä muutamat kohtaukset ovat aivan liian pitkiä. Toinen huomionarvoinen seikka on yllättävän hutaistun oloinen lopetus, jossa ei näin ollen ole sellaista tehoa, kuin mihin Borzage parhaimmillaan pystyi. Moni muu ohjaaja voisi olla tällaiseen kokonaisuuteen tyytyväinen, mutta Borzagen tapauksessa lopputulos voisi olla vieläkin parempi.
Janet Gaynor on tahollaan jälleen kerran loistava, eikä ensimmäinen parhaan naispääosan Oscar-palkinto ole lainkaan epäoikeudenmukaisesti hankittu. Aivan samanlaiseen suoritukseen ei sen sijaan Charles Farrell pysty – hänen esittämänsä taidemaalari on kyllä sympaattinen, mutta kaikesta huolimatta hieman ontto. Farrellin roolihahmon heikkoudessa on syytä kyllä Borzagessakin, joka ei ole saanut tähdestä lähellekään kaikkea irti. Seuraavan kerran tämä rakkauselokuvien ikimuistettava parivaljakko esiintyi yhdessä Borzagen parhaimpiin elokuviin luettavassa Päivänsäteessä (1929).
Tuotanto: Fox Film Corporation
Ohjaus: Frank Borzage
Käsikirjoitus: Marion Orth (Monckton Hoffen romaanin pohjalta)
Kuvaus: Ernest Palmer
Lavastus: Harry Oliver
Leikkaus: Barney Wolf
Puvustus: Sam Benson
Välitekstit: Katherine Hilliker, H. H. Caldwell
Näyttelijät: Janet Gaynor (Angela), Charles Farrell (Gino), Natalie Kingston (Lisetta), Jennie Bruno (vuokraemäntä), Henry Armetta (Mascetto), Guido Trento (ylikonstaapeli Neri), Dave Kashner (voimamies), Alberto Rabagliati, Cino Conti (poliiseja)