LAIVAKALLE NUOREMPI
Keatonin kahden aiemman elokuvan (Kenraali, 1927 sekä Hyppyä, soutua, rakkautta, 1927) heikon menestyksen johdosta tähti oli melkoisessa ahdingossa. Jotta hän pystyisi jatkamaan elokuvien tekoa itsenäisenä, tarvitsi hän ehdottomasti menestyselokuvan osakseen. Tämäkään ei tosin välttämättä riittäisi, sillä elokuvien tuotantokustannukset olivat alituisessa nousussa. Vaikka tulevaisuus näyttikin erittäin epävarmalta, alkoi Keaton työstää uutta elokuvaansa toivoen, että se pelastaisi hänet vararikolta.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Mississippi-joelle, River Junctionin pikkukaupunkiin. Kylän ainoiden siipiratasalusten omistajat ovat ilmiriidoissa keskenään, sillä he tietävät, että toinen heistä on liikaa. Toinen heistä, kaupungin silmäätekevä J. J. King (Tom McGuire) on valmis menemään äärimmäisyyksiin kilpailijansa, vanhan William Canfieldin (rooliinsa erinomaisesti sopiva Ernest Torrence) raivaamiseksi tieltään. Kesken vihanpidon vanha Canfield saa sähkeen, jossa ilmoitetaan hänen poikansa Willien (Keaton) saapumisesta kaupunkiin. He eivät ole nähneet vuosiin, mutta isä on varma, että poika on valmis jatkamaan hänen työtään. Järkytys on suuri, kun tämä osoittautuukin ukulelea näppäileväksi keikariksi. Kaiken lisäksi Willie on rakastunut hänen pahimman vihollisensa tyttäreen. Tyrmistynyt isä aloittaa kuitenkin Willien kouluttamisen, vaikka ei uskokaan, että tästä on mihinkään.
Vaikka Laivakalle ei aivan Keatonin parhaimpien elokuvien joukkoon lukeudukaan, ansaitsee se silti paikkansa jokaisen mykän komedian ystävän kokoelmissa. Yllätyksettömästä ja suoraviivaisesta tarinasta huolimatta Keaton työryhmineen saa puserrettua melkoisen määrän huumoria irti niin isän ja pojan erilaisuudesta, pojan yrityksistä oppia matruusin tavoille kuin kahden laivurin eripurastakin. Ainoa, joka tarinassa jää tyystin lapsipuolen asemaan, on nuorukaisten romanssi, johon ei kiinnitetä tarpeeksi aikaa ja huomiota. Tämän johdosta myös J. J. Kingin tytärtä esittävä Marion Byron jää täysin kasvottomaksi statistiksi.
Keaton halusi päättää elokuvansa tyylikkäästi kuten aina. Hän suunnitteli loppuhuipennukseksi valtaisaa tulvaa, joka pyyhkäisisi koko kaupungin kartalta. Ehdotus hylättiin sopimattomana, sillä vastaava luonnonmullistus oli aiemmin samana vuonna aiheuttanut alueella suurta tuhoa. Lopulta apokalyptinen hävitys päätettiin toteuttaa pyörremyrskyllä, joka osoittautuikin erinomaiseksi ideaksi. Sen avulla Keaton pystyi toteuttamaan mitä mielikuvituksellisimpia kohtauksia, joista tunnetuin on ehdottomasti miltei Willien murskaava seinä, joka lukeutuu hurjapäisyydessään Keatonin kuuluisimpien kohtausten joukkoon.
Keatonin toiveet menestyselokuvasta eivät toteutuneet, sillä elokuva sai osakseen heikot arvostelut vauhdittaen näin hänen alamäkeään. Laivakallea pidettiin monin paikoin puuduttavana ja pitkäveteisenä, eikä Keatonille ominaista riehakkuuttakaan ollut arvostelijoiden mielestä mukana tarpeeksi. Aiempien takaiskujen lisäksi huono menestys lippuluukuilla johti siihen, että Keaton menetti studionsa. Hän yritti päästä sopimukseen Paramountin kanssa, mutta koska yhtiö oli juuri aiemmin sopinut levitysoikeuksista Harold Lloydin elokuviin, ei sopimusta syntynyt. Sen sijaan M-G-M otti Keatonin mieluusti talliinsa, vaikka niin Lloyd kuin Chaplinkin neuvoivat tätä kiertämään yhtiön kaukaa. Uudessa yhtiössä tähden ura jatkoi vauhdikasta alamäkeään ja muutamassa vuodessa Keatonin, yhden valkokankaan suurimman koomikon aika oli auttamatta ohitse.
Tuotanto: Buster Keaton Productions
Ohjaus: Charles Reisner, Buster Keaton
Käsikirjoitus: Carl Harbaugh
Kuvaus: Bert Haines, Devereaux Jennings
Leikkaus: Sherman Kell
Näyttelijät: Buster Keaton (William Canfield Jr.), Ernest Torrence (William Canfield), Tom McGuire (John James King), Marion Byron (Marion King), Tom Lewis (Tom Carter), Joe Keaton (parturi)