Saksalaisen elokuvan suurimpiin tähtinäyttelijöihin lukeutunut Emil Jannings siirtyi Hollywoodiin pian Faustin (1926) valmistumisen jälkeen. Paramountille kiinnitetty Jannings oli ylistetty taituri, jolle räätälöitiin varta vasten rooleja ja hänen elokuviinsa nimettiin studion taitavimpia tekijöitä. Saksalaistähden ura Hollywoodissa oli valtava menestys aina äänielokuvan tuloon asti, joka mullisti kertaheitolla näyttelijöiden aseman. Enää ei ollut väliä, kuinka suuri tähti oli ollut mykän kauden aikana, sillä sopeutuminen äänielokuvaan oli ainoa asia, jolla oli merkitystä. Emigranteista vain ani harva onnistui selättämään kieliongelmat ja jatkamaan uraansa menestyksekkäästi. Valtaosalle, myös Janningsille, muutos merkitsi amerikkalaisen elokuvauran päättymistä.
Kuuluisimmassa amerikkalaiselokuvassaan Jannings esittää venäläistä suurherttua Sergius Alexanderia. Vallankumouksen taisteluissa maatansa rakastanut suurherttua menettää järkensä, onnistuu pakenemaan maasta ja päätyy lopulta Hollywoodiin statistiksi. Sergius saa kuitenkin huomata, ettei menneisyyttä pysty pakenemaan edes toiselle puolelle maailmaa, kun filmikaupungissa hänen eteensä astuu tuttuakin tutumpi hahmo.
Elokuvalla on todellisuuspohjaa, sillä Sergius Alexanderin esikuvana oli Venäjän armeijassa palvellut ja vallankumouksen myötä maasta paennut kenraali Lodijensky, joka oli toiminut avustajana muutamassa Hollwyood-tuotannossa 1920-luvulla. Niinpä elokuvaankin on saatu huomattavasti tunnetta ja aitoutta mukaan. Kehyskertomusta ympäröi haikeus ja surumielisyys, eikä vähiten Janningsin taiturimaisesti tulkitseman, romahtaneen suurherttuan vuoksi: kohtaus, jossa vanhuksen ainoaa arvoesinettä, tsaarilta saatua kunniamerkkiä ivataan ja naureskellaan, on elokuvan koskettavimpia. Kehyskertomus on ensiluokkainen myös kuvauksena menneen Hollywoodin studiotyöskentelytavoista statistilaumoineen ja pukuvarastoineen. Huumoria nostalgiamatkaan tuovat kaikkitietävät elokuvantekijät sekä sarkastiset välitekstit, jotka osuvat maaliinsa kerta toisensa jälkeen.
Pitkänä takaumana toteutettu vallankumousjakso on täydellistä sternbergiläistä studiofantasiaa. Tyylikkäät lavasteet pienoismalleineen sekä Bert Glennonin vähäeleinen, miltei huomaamattomasti liikkuva kamera ovat mykän kauden taiturimaisia näytteitä äärimmilleen hiotusta kuvallisesta kerronnasta. Tarina sisältää sen sijaan muutaman hienoisen kauneusvirheen: suurherttuan ja Leo Andrejevin (William Powell) välinen vihanpito tuntuu hieman liioitellulta, samoin Natalien (Evelyn Brent) tarjoama pakomahdollisuus yllättävältä. Moiset seikat ovat kaikesta huolimatta vähäpätöisiä muuten laadukkaassa kokonaisuudessa. Alkuperäistarinan laatinut Lajos Biró oli kategoriassaan Oscar-ehdokkaana, mutta hävisi Underworldin (1927) kirjoittaneelle Ben Hechtille.
Viimeinen määräys on Janningsin suurta näytöstä alusta loppuun ja mies palkittiinkin roolistaan kaikkien aikojen ensimmäisellä parhaan miespääosan Oscarilla vuoden 1929 palkintogaalassa (toinen elokuva, joka palkintoa myönnettäessä noteerattiin, oli Victor Flemingin edellisvuonna ohjaama Kiusaus/The Way of All Flesh). Valitettavasti Janningsin kohtalona oli palata Saksaan, jossa hän ja von Sternberg tekivät vielä kerran yhteistyötä (Sininen enkeli, 1930). Janningsin elokuvaura jatkui natsihallinnon alaisuudessa aina vuoteen 1945, kun taas von Sternberg löysi elokuviinsa uuden tähden, Marlene Dietrichin.
"Tough luck! That guy was a great actor."
"He was more than a great actor - he was a great man."
Tuotanto: Paramount
Ohjaus: Josef von Sternberg
Käsikirjoitus: John F. Goodrich (Lajos Birón ja von Sternbergin tarinasta)
Kuvaus: Bert Glennon
Lavastus: Hans Dreier
Leikkaus: William Shea
Välitekstit: Herman J. Mankiewicz
Näyttelijät: Emil Jannings (suurherttua Sergius Alexander/kenraali Dolgorucki), Evelyn Brent (Natalie Dabrova), William Powell (Leo Andrejev), Jack Raymond (apulaisohjaaja), Nicholas Soussanin (adjutantti), Fritz Feld (vallankumouksellinen)