Mykkäelokuvaharrastajille on hieman kärjistäen todettuna opetettu, että komediaelokuvan perustat luotiin ranskalaista Max Linderiä lukuun ottamatta Hollywoodissa, jossa Mack Sennettin johtama Keystone Company työsti vauhdikkaita rymistelyitään 1910-luvun alusta alkaen. Sen ensimmäiset suuret tähdet, Ford Sterling ja Roscoe Arbuckle, saivat rinnalleen kauniskasvoisen Mabel Normandin, jonka jalkoihin lankesi lähes koko maailma. Keystonesta tuli nopeasti synonyymi koko elokuvakomiikalle ja sen riveistä ponnisti monta elokuvahistoriaan pysyvästi jäänyttä tekijää aina Charles Chaplinia myöten.
Viimeaikaisen elokuvatutkimuksen ansiosta olemme saaneet kuitenkin tietää, että kyseessä on vain kolikon toinen puoli, sillä tähtiä ja tähtitehtaita oli olemassa jo ennen amerikkalaisten esiinmarssia. Erityisen vahvana komedia eli Euroopassa. Viime vuoden lopussa julkaistu, kansainvälisten arkistomateriaalien pohjalta luotu Cinema’s First Nasty Women -kokoelma osoittaa, että naisilla on ollut aivan yhtä vankka jalansija lajityypin maailmassa kuin miehilläkin.
Unohdettu Léontine
Yksi kokoelman keskeisimmistä hahmoista on teini-ikäinen Léontine Penouillard, joka tunnettiin Ranskassa myös nimellä Titine ja Yhdysvalloissa nimellä Betty. Hän teki kaikkiaan 24 lyhytelokuvaa ranskalaiselle Pathé Frères -yhtiölle vuosina 1910–1912. Ne olivat tavattoman suosittuja, mutta kun sarja päättyi, katosi näyttelijäkin julkisuudesta ja elokuvat päätyivät pölyttymään arkistojen hyllyille. Vasta viimeisen vuosikymmenen aikana Léontine on palautettu takaisin julkisuuteen ja vieläpä hyvällä menestyksellä. Ainoaksi ongelmaksi on muodostunut, ettei näyttelijän oikeaa identiteettiä ole pystytty selvittämään. Suurin syy on tuotantoyhtiö Pathén, joka päätti olla jo sarjan tekoaikaan luovuttamatta mitään tietoja tähdestään. Aika ei ole helpottanut asian tutkimista ja niinpä Léontinen näyttelijän henkilöllisyyden selvittäminen jatkuu edelleen.
Léontine on varakkaan perheen teini-ikäinen tytär, joka hyvin usein innostui kapinoimaan niin vanhempiaan kuin yhteiskuntaakin vastaan. Toisinaan hänen kapinointinsa oli suoraan jotain tiettyä tahoa kohtaan suunnattua, toisinaan hän ei vain osannut käyttäytyä toivotulla tavalla ja joutui sen vuoksi ongelmiin. Koska elokuvista on säilynyt ainoastaan hieman yli puolet, on mahdotonta todeta missä suhteessa näitä tarinoita on tehty ja millä tavoin ne linkittyvät toisiinsa vai linkittyvätkö lainkaan.
Léontine edustaa hahmona samaa koulukuntaa kuin vaikkapa Kissalan pojat, Vaahteranmäen Eemeli tai Aku Ankan veljenpojat Tupu, Hupu ja Lupu. He kaikki ovat ennakkoluulottomia keppostelijoita, joiden pilojen kohteeksi voi joutua kuka tahansa. Toisinaan pilat menevät liiallisuuksiin ja seuraukset ovat sen mukaisia: Eemeli päätyy vuolemaan puu-ukkojaan ja Kissalan pojat saavat selkäsaunan, jonka kipeä muistutus kestää tosin ainoastaan seuraavaan pilailumahdollisuuteen saakka.
Muiden pilailijoiden tavoin myös Léontine tiesi useimmiten tehneensä väärin ja nautti siitä suunnattomasti, jääden monesti vielä ilakoimaan onnettoman uhrinsa viereen kuin varmistaakseen, että kaikki meni varmasti suunnitelmien mukaan. Usein hän sai peräänsä joukon suuttuneita ihmisiä, joiden päivän hän oli pilannut. Toisinaan hän jäi kiinni teoistaan, mutta aivan yhtä usein hänen onnistui päästä pälkähästä ja suunnata kohti uusia seikkailuita.
Tutustuin ensimmäisen kerran Léontinen elokuviin Le Giornate del Cinema Muto -mykkäelokuvafestivaaleilla vuonna 2019. Tuolloin niitä esitettiin vain muutama, mutta ne olivat valtava menestys ja innostivat näkemään lisää. Cinema’s First Nasty Women -kokoelman myötä jokaisen fanin toiveet täyttyvät, sillä siihen on sisällytetty kaikkiaan 15 elokuvaa, joista kolme on valmistunut toisen Pathé-yhtiön naistähden, Rosalien (Sarah Duhanel) kanssa. Pordenonen jälkeen Léontinen tunnettuus on kasvanut ja onpa hänen elokuviaan nähty myös meillä Suomessa, Forssan Mykkäelokuvafestivaaleilla 2020 ja Hangon elokuvajuhlilla 2021.
Kaaoksen kuningatar
Léontinen elokuvat tarjoavat monenlaisia tapahtumia. Keskeisimpinä ovat puhtaat rymistelyt, joissa ainoana ideana on aiheuttaa niin paljon kaaosta kuin vain mahdollista. Näistä tunnetuin on todennäköisesti Léontine enfant terrible, jossa tytön kiusanteon kohteeksi joutuvat vanhempien lisäksi myös muut kotikylän asukkaat. Samaa koulukuntaa edustaa myös La ficella et Léontine ikivanhoine narutemppuineen, jossa tyttöä ajaa lopulta takaa koko joukko kyläläisiä. Elokuvassa La pile électrique de Léontine hän pihistää keksijältä valtavan pariston, jonka avulla rauhalliseen naapurustoon saadaan sananmukaisesti lisää virtaa.
Léontine toimi toisinaan myös kauppa-apulaisena, parhaassa tapauksessa useassa kaupassa yhden tarinan aikana. Tällainen helmi on Léontine en vacanses, jossa tyttö yrittää äitinsä vaatimuksesta oppia erilaisia ammatteja. Sekoitettuaan hattukauppiaan, leipurin, vihanneskauppiaan ja kenkäkauppiaan arjen hän ymmärtää, ettei kunniallinen työ ole nuorelle tytölle millään muotoa mieluisaa. Samanlainen lopputulos on edessä kokoelman vanhimmassa nimikkeessä Léontine devient trottin. Siinä hattukauppiaan lähettinä työskentelevä tyttö ottaa asiakkaan hatun omaan käyttöönsä ja kun tyrmistynyt asiakas valittaa tapahtuneesta kauppiaalle, saa Léontine potkut alta aikayksikön.
Silkkaa surrealismia edustavat puolestaan sarjakuvien hengessä syntyneet komediat, joissa Léontine menee äärimmäisyyksiin vain saadakseen tehdä mitä haluaa. Le bateau de Léontine syntyy tilanteesta, jossa hän haluaa leikkiä pienellä laivallaan ja täyttää sen vuoksi kotinsa keittiön vedellä aiheuttaen mittavat vesivahingot. Léontine s’envole puolestaan todistaa tilanteen, jossa hän lentää ilmapallorykelmän avulla kylän kirkontorniin ja kaikki mahdollisuudet tarjoava Léontine garde la maison antaa hänelle vapaat kädet lapsenvahtina toimimiseen – tuhoisin seurauksin.
Elokuvien ohjaajana toimi useimmiten italialaissyntyinen Romeo Bosetti, tiettävästi yli 300 lyhytkomediaa uransa aikana ohjannut tekijä, joka on jäänyt elokuvahistoriaa kirjoitettaessa näyttelijöidensä varjoon. Bosetti oli erikoistunut komediatähtien kanssa tehtyihin sarjoihin. Tunnetuin työpari lienee Max Linder, jonka kanssa Bosetti työskenteli ennen maailmantähden ensimmäistä Yhdysvaltojen vierailua 1916–1917.
Lopuksi
Léontinen komediat edustavat primitiivistä hauskanpitoa, jossa mikään ei ole pyhää. Niissä ei ole rahtuakaan hienostuneisuutta, vaan ne menevät toiminnassaan vieläkin pidemmälle kuin Sennettin anarkistiset, yhteiskunnan tukipilareita ravistelevat farssit. Kekseliäisyydessään ne ovat puolestaan yhtä vallattomia kuin Mikki Hiiren ensimmäiset lyhytelokuvat. Pituudeltaan ne ovat juuri sopivia välipaloja, joita kelpaa nauttia tunnetumpien mykkäkoomikoiden viimeisteltyjen ja viimeisen päälle tyylitietoisten komedioiden väliajoilla.
Artikkeli on julkaistu alun perin Kulttuurivihkojen numerossa 2/2023.