MURTOVARKAUS


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

”Murtovarkaudessa on kaikki aitoa, huoliteltua, taiteilijan silmän valvomaa. Tällainen filmi on mahdollisimman kaukana amerikkalaisesta tehdastuotannosta. Täällä ei tunneta amerikkalaista työtapaa repäisevien ’vetonumeroiden’ kyhäämiseksi (…) Arvokkaasta kotimaisesta teoksesta on nyt syvällä hartaudella ja vastuunalaisuudesta tietoisina valmistettu filminäytelmä.” Filmiaitta 12/1926.

Suomi-Filmillä meni 1920-luvun puolivälissä sen verran hyvin, että yhtiöllä oli resursseja palkata satunnaisvierailijoita elokuvien tekoon ja antaa näin vastuuta muillekin kuin Erkki Karulle tai Teuvo Purolle. Lavastajamestari Carl Fager ohjasi Rautakylän vanhan paroonin vuonna 1924, teatteritaituri Jalmari Lahdensuo Pohjalaisia (1925) ja näyttelijä Axel Slangus teatterinjohtaja Wilho Ilmarin kanssa Tukkijoella (1928). Heistä ainoastaan Ilmari viihtyi kameran takana pidempään, hänen tililleen kertyi kaikkiaan kymmenen ohjaustyötä, joista tunnetuimpana kenties Aleksis Kiven teksteihin perustuvat Nummisuutarit (1938) ja vuotta myöhemmin valmistunut Seitsemän veljestä.

Ruotsalainen Harry Roeck Hansen oli teatterimiehiä hänkin ja näytellyt muutamassa kotimaansa elokuvatuotannossa, kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta filmata Minna Canthin näytelmä Murtovarkaus vuodelta 1883. Helsingin Ruotsalaisessa Teatterissa pääohjaajana tuohon aikaan toiminut Hansen sai avukseen Suomi-Filmissä tuolloin vaikuttaneen Erkki Kivijärven, kulttuuritoimittajan ja näytelmäkirjailijan, jonka tarkoituksena oli valvoa taiteellisen puolen sujuvuutta. Aikalaiskriitikot haltioituivat kaksikon kätten jäljestä ja kehuivat elokuvaa vuolaasti, mutta minua tämä vuoden 1926 filmatisointi ei vakuuttanut.

Murtovarkaus                  Murtovarkaus

Murtovarkaus on neljälle eri aikakaudelle sijoittuva kertomus, jossa perunkirjoituksen jälkeen avatusta lippaasta aukeaa aikamatka vuosikymmenten taa. Se kertoo köyhästä, vanhempansa jo nuorena menettäneestä Heleena Peltolasta, joka asui köyhän torpan ottolapsena, rakastui rikkaan talollisen poikaan, tuli syytetyksi murtovarkaudesta ja heitettiin miltei vankilaan ennen kuin oikea syyllinen selvisi ja Heleenakin löysi onnen elämäänsä. Samalla se kertoo myös luokkayhteiskunnasta, köyhän naisen asemasta, taikauskon mahdista ja kaiken lopulta voittavasta rakkaudesta.

Murtovarkaus on sisällöltään erittäin runsas, jopa siinä määrin, että se tuntuu paikka paikoin tukehtuvan omaan suuruuteensa. En ole lukenut Canthin alkuperäisnäytelmää, mutta elokuvaversioon on ainakin kriitikoiden mukaan lisätty aineksia sinne tänne. Jos näin todella on, ei tarinan kompurointia voi laittaa Canthin vastuulle, vaan silloin moitteita on jaettava käsikirjoituksesta vastanneiden Hansenin ja Kivijärven suuntaan. Canthin mukaan tarina kertoi vain ”nuoresta tytöstä, jota epäillään varkaaksi ilkeän noidan juonien takia”. Elokuvassa materiaalia on sen sijaan huomattavasti enemmän.

Canthille tyypilliseen tapaan esiin nousee tietenkin naisasiakysymys. Isät päättävät tyttäriensä sulhasen ja poikiensa morsiamen, köyhällä orpotytöllä ei ole kovinkaan hyvät mahdollisuudet päästä säällisiin naimisiin, jos naimisiin ylipäätään ollenkaan. Vaikka talo kuin talo ilman emännän – tai joissain tapauksessa tyttären - hoivaa ajautuukin useimmiten hunningolle, on tällä harvoin sananvaltaa mihinkään, sillä valta on miesten käytössä. Eivätkä he päästä siitä irti helpolla, ainakaan naisen etujen vuoksi.

Toinen huomio kiinnittyy taikauskoon ja sen väärinkäyttöön. Juhannustaiat ovat vielä hauskoja juttuja nuorten keskuudessa, mutta lopulta voidaan ajautua tilanteeseen, jossa taikausko nähdään oikeasti mahdollisuutena vaikuttaa asioihin - yksinkertaisille, oppimattomille ihmisille saattoi puhumalla myydä mitä tahansa ja he olivat valmiit uskomaan siihen. Riittävä loitsujen lukeminen saa naisen uskomaan, että Lapin noita Penttula pystyy parantamaan hänen hammaskipunsa, sopivan paksu nippu seteleitä parantaa puolestaan miehen selkäkivuista. Pelko noidan loitsuja kohtaan estää ihmisiä puuttumasta hänen epäilyttäviin tekoihinsa.

Murtovarkaus                  Murtovarkaus

Näiden joukkoon kun lisää vielä rikospähkinän, jossa pohditaan kuka varasti rahaa Peltolan isännältä keskellä yötä, saadaan kokonaisuus, jossa on turhan paljon pureskeltavaa yhden elokuvan tarpeisiin. Siksi onkin parasta jättää tarinan turha pohtiminen tuonnemmaksi ja keskittyä taiteelliseen toteutukseen, joka on kaikin puolin ensiluokkaista. Kuvat ovat kertakaikkisen komeita, maaseutu kuin maalaus, leikkaus sulavaa ja välitekstit sopivan lyhyitä ja ytimekkäitä. Näyttelijäsuorituksista erityismaininnan ansaitsevat Kaisa Leppänen (Heleena), Waldemar Wohlström (Aholan Antti) ja Emil Lindh (Peltolan talon isäntä), joista kukin tekee vakuuttavaa työtä. Yrjö Somersalmen Pentula-noidan uhkaavuus ja uskottavuus kariutuu sen sijaan liiallisen teatraaliseen ilmeilyyn.

Murtovarkaus on epätasainen elokuva. Lähtökohdat ovat otolliset, mutta tarinaa on niin paljon, ettei se kaikki voi mitenkään mahtua tyydyttävästi alle puolentoista tunnin mittaiseen elokuvaan. Käsikirjoitusta olisi pitänyt siis joko karsia rankalla kädellä tai vastaavasti pistää elokuvalle lisää pituutta. Loppuratkaisu on satumaisuudestaan huolimatta sopiva ja hyväksyttävä, sillä se saa katsojankin hyvälle mielelle.

MURTOVARKAUS, 1926 Suomi

Tuotanto: Suomi-Filmi Oy Ohjaus: Harry Roeck Hansen Käsikirjoitus: Harry Roeck Hansen, Erkki Kivijärvi (Minna Canthin näytelmän pohjalta) Kuvaus: Frans Ekebom Lavastus: Martti Tuukka Musiikki: mm. Oskar Merikantoa, Jean Sibeliusta, Armas Järnefeltiä
Näyttelijät: Emil Lindh (Peltola, talon isäntä), Joel Rinne (Niilo, Peltolan poika), Kaarlo Saarnio (Ukonniemi, talon isäntä), Agnes Lindh (Ukonniemen Miina), Ester Roeck Hansen (Ukonniemen Loviisa), Waldemar Wohlström (Aholan Antti), Mimmi Lähteenoja (Aholan Maria), Kaisa Leppänen (Heleena, Aholan kasvattitytär), Paavo Costiander (Hoppulainen), Yrjö Somersalmi (Penttula), Kyösti Salomaa (Penttulan renki)

Lähdemateriaali ja kuvat: KAVI



© 29.3.2014 Kari Glödstaf