MUSTA LINTU
Lontoon Limehousen alueen korttelit, samat joissa Lucy Burrows joutui sadistisen isänsä pahoinpitelemäksi kerta toisensa jälkeen (Katkenneita kukkasia, 1919) ja Gypsy Fair koki elämänsä rakkauden (Unelmain katu, 1921), ovat näyttämönä Tod Browningin ja Lon Chaneyn parhaimpiin yhteistöihin lukeutuvassa draamassa Musta lintu. Sumun peittämien katujen ja pystyyn rappeutuvien vuokramurjujen kätköissä käydään outo ihmissuhdetriangeli, joka päättyy yllättävällä tavalla.
Dan Tate, myös ”Blackbirdinä” tunnettu mestarivaras on Limehousen pelätyimpiä henkilöitä. Eräänä iltana hänen alueelleen saapuu hyvin pukeutunut herrasmies seurueineen. Blackbird tarkkailee tapahtumia sivusta ja huomaa miehen juonivan seurueen ryöstön omaksi hyödykseen. Kaksikko päättää lyöttäytyä yhteen, mutta pian kuvaan astuu kaunis nuori nainen ja miehet alkavat kisata hänen suosiostaan.
Samaan aikaan kun Blackbird tekee rikoksiaan, pitää hänen rampautunut kaksoisveljensä ”Bishop” lähetysasemaa, jossa hän muistuttaa elämän kolhimia ystäviään lähimmäisenrakkauden ja ymmärryksen tärkeydestä. Tosiasiassa Bishop on valepuvussa esiintyvä Blackbird, joka pystyy näin välttämään poliisin rikollisille asettamat ansat.
On jotenkin käsittämätöntä, että Browningin kaltainen persoona pystyi tekemään elokuvia MGM:lle puolen vuosikymmenen ajan. Vaikka studiopäälliköt eivät kaikkia hänen näkemyksiään hyväksyneetkään, sai ohjaaja silti varsin vapaat kädet elokuviensa suhteen. Toisaalta, yhtiössä ymmärrettiin aina rahan päälle ja kun Chaneyn kanssa tehdyt kummallisuudet kiinnostivat maksavaa yleisöä, miksi sen enempää Irving Thalbergin kuin Louis B. Mayerinkaan olisi kannattanut suitsia suosittua parivaljakkoa?
Musta lintu on eräänlainen väliinputoaja tekijöidensä filmografioissa eikä sitä yleensä nosteta heidän merkkiteostensa joukkoon, vaikka omasta mielestäni se sinne kuuluisi. Se ei kenties ole yhtä shokeeraava kuin Kädetön Alfonso (1927) tai yhtä kekseliäs kuin Kolme paholaista (1925), mutta tunnelmansa ja Chaneyn roolisuorituksen osalta peittoaa nämä molemmat. Vaativa kaksoisrooli käy tähtinäyttelijältä leikiten ja kohtaukset, joissa hän esiintyy rampautuneena, mutta hyväntahtoisena rauhan miehenä, ovat vahva näyte hänen muuntautumiskyvystään.
Vastanäyttelijänään hänellä on Suuren paraatin (1925) myötä tähtistatuksen ansainnut Renée Adorée, jonka tulkitsema nukketeatteritaiteilija Fifi on ainoa voima, joka voi johtaa paatuneimmankin rikollisen kohti parempaa elämää. Kamppailu Fifin rakkaudesta on varsin yksinkertaisesti esitetty, mutta vastaavasti Adorée onnistuu saamaan hahmoonsa sellaisen määrän viattomuutta ja hellyyttä, ettei sen tavanomaisuuteen juurikaan kiinnitä huomiota. Loppuhuipentuma liikkuu vaarallisen lähellä korniutta, mutta Chaneyn intensiivinen tulkinta kääntää kohtauksen elokuvan voitoksi, kuinkas muutenkaan?
Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer
Ohjaus: Tod Browning
Käsikirjoitus: Waldemar Young (Browningin tarinasta)
Kuvaus: Percy Hilburn
Lavastus: Arnold Gillespie, Cedric Gibbons
Leikkaus: Errol Taggart
Puvustus: Kathleen Kay, Maude Marsh, André-ani
Välitekstit: Joseph Farnham
Näyttelijät: Lon Chaney (Dan Tate alias Blackbird alias Bishop), Renée Adorée (Fifi Lorrainen), Owen Moore (Bertram P. Glayde alias West End Bertie), Doris Lloyd (Limehouse Polly), Andy Maclennan (Shadow), William Weston (Red)