nimi

NAPOLÉON VU PAR ABEL GANCE

Royal Festival Hall, Lontoo, 30.11.2013


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Abel Gancen Napoléon (Napoléon vu par Abel Gance, 1927) oli suuruudenhullun 1920-luvun huipentuma ja ylittämätön saavutus, jopa yli Fritz Langin kolossaalisen Metropoliksen (1927). Siinä on kokoa, näköä, kestoa (alkuperäinen versio oli 9 tunnin mittainen), elokuvateknisiä erikoisuuksia, suurta spektaakkelia ja historian siipien havinaa vaikka muille jakaa. Sen lisäksi Napoléon on myös myyttinen elokuva, sillä Erich von Stroheimin Ahneuden (Greed, 1925) tavoin myös Napoléonin alkuperäisversio lienee iäksi kadonnut. Tällä kertaa syyttävää sormea ei voi kohdistaa elokuvan tuhonneisiin tuottajiin vaan ohjaajaan itseensä: Abel Gance ei tuntunut pääsevän suurimmasta menestyksestään koskaan eroon, vaan muokkasi sitä lähestulkoon kuolemaansa asti. Englantilainen Kevin Brownlow on tehnyt valtavan työn yrittäessään koota suurelokuvan puuttuvia palasia yhteen ja luoda mahdollisimman ehjää näkemystä alkuperäisversiosta ja tämänhetkinen Napoléon onkin kestoltaan hieman yli viisi ja puoli tuntia. Elokuvan restaurointi ei ole enää pelkästään Brownlown varassa, mutta ilman hänen henkilökohtaisia ponnistelujaan Napoléonin arvostus ja tunnettavuus olisivat todennäköisesti aivan toisella tolalla kuin nykyään.

Napoléon on aina jäänyt pienten piirien herkuksi ja elokuvafestivaalien erikoisuudeksi. Yksi syy tähän on tietysti alkuperäisen version puuttuminen, mutta varmasti osansa on myös Yhdysvaltojen markkinoita Napoléonin kohdalla hallitsevan Francis Ford Coppolan järjestämien tekijänoikeussotkujen, jotka ovat estäneet muun kuin hänen julkaisunsa levittämisen ainakin Yhdysvalloissa (selvennettäköön, että ”Coppolan version” kesto on hieman alle neljä tuntia ja sen säestyksestä vastaa hänen isänsä Carmine Coppola). Nyt tilanne lienee muuttumassa, sillä ”Brownlown versio” kiersi maata koko viime vuoden ja saavutti valtavasti menestystä ja huomiota kaikkialla missä sitä esitettiin. Ei siis ihme, että huhuja mahdollisesta dvd- ja Blu-ray -julkaisuistakin on jo laskettu liikkeelle, mutta niiden suhteen kannattaa olla hyvin skeptinen, sillä kyllähän huhuja Internetiin mahtuu.

Minulle Napoléon on aina ollut hyvin merkittävä ja tärkeä teos. Luin siitä ensimmäisen kerran Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat -kirjasta joskus 1990-luvun alussa. Nukuttuani käsittämättömästi elokuvan ainoan tv-esityksen yli joulupyhinä 1995, kesti lähes viisi vuotta, ennen kuin sain uuden mahdollisuuden ja silloinkin kyseessä oli vain suttuinen tv-nauhoite, joka toimi tosin paremman puutteessa loistavasti. Kyseinen versio oli Coppolan työstämä, joka on päätynyt sittemmin kokoelmaani myös australialaisena dvd-julkaisuna. Brownlown version näkemisestä saatoin vain haaveilla aina tähän syksyyn asti, jolloin sain Loud Silents -mykkäelokuvatapahtuman puuhamieheltä, mykkäelokuvien suurelta ystävältä Otto Kylmälältä kutsun saapua Lontooseen katsomaan Napoléonia sinfoniaorkesterin säestämänä. Tilannetta voi verrata siihen, kun sain aikoinani mahdollisuuden nähdä lapsuuteni suosikkiyhtyeen KISSin Hartwall Areenalla sen Reunion-kiertueen merkeissä vuonna 1997. Kuten arvata saattaa, vastausta ei tarvinnut kauan miettiä.



Napoléon vu par Abel Gance                  Napoléon vu par Abel Gance


”Napoléon on oleva uuden aikakauden suurin elokuva.” (Abel Gance)
Napoléon on elokuvatekniikan riemuvoitto ja suuri historiallinen mammutti. Se on Gancen tietojen ja taitojen yhteenveto, joka kohottaa hänen elokuvakielen hallintansa aivan uudelle tasolle. Jo La rouessa (1923) ihastusta herättäneet montaasiratkaisut ovat tämän elokuvan kohdalla vieläkin tarkemmiksi hiottuja ja rytmitys huolitellumpaa. Gance valjasti työryhmänsä kokeilemaan kameralla kaikkea vähänkään mahdollista ja kuten Otto Kylmälä elokuvan väliajalla totesi, oikeastaan kaikki temput joita tänä päivänä pidetään jotenkin erikoisina, on löydettävissä jo Napoléonista. Kamera syöksyy keskelle vallankumouksen hulluutta, humaltuu nuoren kenraalin isänmaallisesta hurmiosta ja todistaa jälkipolville ylväästi, kuinka Napoleon johdattaa ryysyläismäisen, mutta johtajaansa pelottomasti seuraavan armeijan Italian valloittajaksi kolmelle valkokankaalle heijastetussa triptyykissä, joka suorastaan räjähtää katsojan silmien eteen. Tämä taisi tehdä vaikutuksen myös takanamme istuviin, kaikkea kommentoiviin herrasmiehiin, jotka olivat kerrankin hiljaa.

Nämä tekniset hienoudet ovat monissa arvioissa ja kirjoituksissa peittäneet alleen sen, että Gancella oli suurten ohjaajien tavoin silmää myös yksinkertaisuudelle ja hiljaisuudelle. Ei Napoléon ole koko kestonsa ajan edellä mainitun kaltaista vyörytystä, vaan siinä on myös seesteisiä hetkiä, varsinkin elokuvan kolmannessa osassa, joka keskittyy syventämään Napoleonin ja Josephinen romanssia. Gance käyttää tehokeinoja aina tarinan ehdoilla ja sen päämääriä palvellen ja niinpä tämä osa on pehmytvalon ja erilaisten suodattimien hienovarainen näytös.

Ensiarvoisen tärkeää oli tietysti löytää sopiva pääosanesittäjä ja Gance kokeilikin monia ehdokkaita (mm. Ivan Mozzhuhin ja Lupu Pick olivat koekuvattujen joukossa), ennen kuin valitsi rooliin vanhan ystävänsä Albert Dieudonnén. Dieudonné oli reilusti yli kolmekymppisenä aivan liian vanha rooliin, mutta hän tiesi olevansa oikea valinta, kunhan vain saisi Gancen vakuuttuneeksi tästä. Hän avitti ohjaajan päätöstä varsin erikoisella tavalla: Dieudonné pukeutui täyteen kostyymiin ja saapui Gancen luo keskellä yötä vaatien roolia itselleen. Tällaisen vaatimuksen edessä Gance oli aseeton ja suostui. Hyvä niin, sillä Dieudonnén tulkinta äkkipikaisesta, ylpeästä ja isänmaallisesta kenraalista, jolle Ranskan itsenäisyys ja tulevaisuus vapaana kansakuntana oli kaikkein tärkeintä, on suorastaan pakahduttava. Elokuvahistoriassa on joitain hahmoja, joilla on vain yksi ainoa oikea tulkitsija (Charlton Hestonin Mooses, Boris Karloffin Frankensteinin hirviö, Nikolai Tsherkasovin Iivana Julma) ja Albert Dieudonnén Napoleon Bonaparte on yksi tällaisista.

Menestys ei tullut helpolla. Gance teki ensimmäiset hahmotelmansa seitsenosaiseksi suunnittelemastaan elokuvasarjasta jo vuonna 1922, mutta varsinaiseen työhön hän heittäytyi täysipäiväisesti kaksi vuotta myöhemmin. Gance tutki kuukausikaupalla Napoléonin muistelmia, luki sotapäiväkirjoja ja historiallisia opuksia päästäkseen mahdollisimman tarkkaan lopputulokseen. Käsikirjoitusta muokattiin kerta toisensa jälkeen ja vähitellen ohjaajan suurisuuntaiset suunnitelmat alkoivat hahmottua. Joitain liennytyksiä hänenkin oli tosin tehtävä ja niinpä kokonaisnäkemystä jouduttiin supistamaan jonkin verran, rahoituksen löytäminen tällaiselle eepokselle kun oli lähes mahdoton tehtävä. Lopulta Gance filmasi Napoleonin elämän ainoastaan Italian sankarilliseen sotaretkeen asti ja jätti kenraalin loppu-uran katkerine tappioineen käsittelemättä. Saksassa uraa luonut ja hetken aikaa jopa Napoleonin rooliin suunniteltu Lupu Pick ohjasi Napoleonin viimeisen luvun vuonna 1929, kun Gancen tarinan pohjalta työstetty Euroopan vanki (Napoléon auf St. Helena) valmistui.



Napoléon vu par Abel Gance                  Napoléon vu par Abel Gance


Napoléon vu par Abel Gance , Royal Festival Hall, 30.11.2013
Luulin pitkään nähneeni Napoléonista paljon omistamani dvd:n ansiosta, mutta tosiasiassa en ollut nähnyt siitä juuri mitään. Tämä voi kuulostaa elitistiseltä, mutta oikeasti vasta Brownlown versio avasi silmäni ymmärtämään, millaisesta mammutista Gancen mestariteoksessa onkaan kyse. Vaikka tarinassa on edelleenkin aukkoja, sai se nyt runsaasti lihaa luittensa ympärille. Uusi restaurointi syventää lähes kaikkea Coppolan versiossa nähtyä: hahmot tulevat ehyemmiksi, tapahtumat huomattavasti selkeämmiksi ja kerronnan rytmi korjautuu toimivammaksi. Yksi elokuvan hurjimmista jaksoista, Toulonin piiritys, saavuttaa tämän restauroinnin myötä entistä valtavammat mittasuhteet ja kohoaa yhdeksi koko elokuvahistorian huikeimmista taistelukuvauksista.

Niin upea kuin Gancen teos onkin, on siinä edelleen muutamia heikkouksia, joita eivät pysty todennäköisesti mitkään löydöt paikkaamaan, sillä ne lienevät mukana jo alkuperäiskäsikirjoituksessa. Kuten monissa historiallisissa suurelokuvissa, myös Napoléonissa hahmot jäävät nimiosaa lukuun ottamatta edelleen ohuiksi, jonka lisäksi ne ovat turhan selkeästi jaettavissa hyviin ja pahoihin – tämä koskee yhtä lailla vallankumouksen hirmuhenkilöitä Robespierreä, Saint-Justia, Maratia ja Dantonia kuin Napoleonin suurta rakkauden kohdetta Josephinea. Raskasta patrioottista aineistoa on puolestaan pyritty keventämään huumorilla, joka ei kyllä ole aina niin ylevää kuin voisi odottaa. Historiallisten tarkkuuksien kanssa on otettu vapauksia, mutta se sallittakoon. Nämä ovat kuitenkin sellaisia kauneusvirheitä, jotka Gancen spektaakkeli onnistuu selättämään mitättömiksi pikkuvioiksi. Gancea on toisinaan arvosteltu myös siitä, että hän on luonut Napoleonin hahmosta jonkinlaisen yli-ihmisen ja siksi epäuskottavan - toisaalta, eihän John Fordinkaan kuvaus Abraham Lincolnista ollut kovin monitasoinen elokuvassa Kansan sankari (Young Mr. Lincoln, 1939), mutta on silti saanut aina niin kriitikoiden kuin yleisönkin kehut osakseen ilman vastaväitteitä, joten sallittakoon tällainen lähestymistapa myös Gancellekin. On myös syytä muistaa, ettemme saa koskaan kenties tietää, millaiseksi Gancen hahmottelema muotokuva olisi muodostunut, mikäli hän olisi saanut kertoa Napoleonin tarinan alkuperäisen suunnitelmansa mukaan.

Tällä hetkellä maailmaa kiertävä kopio on erittäin korkealaatuinen ja pieteetillä sävytetty, alkuperäistä värijärjestelmää kunnioittaen. Printti on suhteellisen ehjä ja vain muutamissa paikoissa oli huomattavissa selkeämpää tason vaihtelua, roskaisuutta tai puuttuvia ruutuja. Välitekstit olivat luotu alkuperäisiä vastaaviksi, joskin se, että ne oli pelkästään englanniksi, voi harmittaa pahimpia puristeja. Omasta mielestäni ratkaisu oli hyvä, sillä tällä tavoin tekstien seuraaminen oli kieltämättä helpompaa kuin kaksikielisten elokuvien kohdalla.

Royal Festival Hallissa esitetyn elokuvan säestyksestä vastasi Lontoon filharmoninen orkesteri kapellimestarinaan Carl Davis. Alun perin Napoléonin musiikista vastasi ranskalais-sveitsiläinen Arthur Honegger, mutta vuoden 1980 restauroinnista lähtien säestys on ollut amerikkalaisen Davisin käsialaa. Kymmeniä mykkäelokuvia vuosien saatossa säestänyt Davis on yksi suurimmista tekijöistä alallaan, eikä Napoléonia kuunnellessa tarvinnut ihmetellä syytä hänen arvostukseensa, sen verran vaikuttavasti hän sommittelee musiikkinsa elokuvan tunnelmaan ja tapahtumiin sopivaksi. Siitä huolimatta kaipasin mukaan myös hieman yllättävämpää, ehkä jopa kokeellisempaa materiaalia, joka olisi sopinut erityisesti lumi- ja tyynysotajaksoihin.

Napoleonin ei onnistunut valloittaa sotilaallisin keinoin sen enempää Britanniaa kuin muutakaan Eurooppaa, mutta elokuvan kautta se ei liene temppu eikä mikään, ainakin mikäli lähes loppuunmyydyn Royal Festival Hallin yleisön reaktioista voi jotain päätellä. Yhdysvaltojen esitysten aikana etenkin Internetissä käytiin keskustelua, onko Napoléonin kaltaisen elokuvan esittäminen ylipäätään järkevää sen korkeiden kustannusten vuoksi, kun restauroimattomia elokuvia on arkistot pullollaan. Tällaiset puheet on mielestäni syytä unohtaa, sillä jos yksi ainoa mykkäelokuva saa liikkeelle tuhatpäin yleisöä, on se kaikkien siihen sijoitettujen eurojen ja dollareiden arvoinen. Paikallisten lisäksi katsomossa viihtyneet suomalaiset, kanadalaiset, hollantilaiset, saksalaiset, ruotsalaiset ja ranskalaiset ovat puolestaan hyvä esimerkki siitä, että hyvä mykkäelokuva kiinnostaa paitsi tutkijoita ja harrastajia, myös tavallista maksavaa yleisöä. Onneksi sain olla mukana todistamassa tätä näytelmää, sillä Napoleon on elämys, joka pitää nähdä, kuulla ja aistia mahdollisimman täydellisessä muodossa juuri sille suunnatussa ja suunnitellussa ympäristössä.

”Napoléonissa ei ole ainoatakaan kohtausta, joka ei tuntuisi koko elokuvan avaimelta. Ei ainoatakaan kuvaa, joka ei olisi täynnä tunnetta eikä ainoatakaan näyttelijää, joka ei antaisi parasta itsestään.” (Francois Truffaut)



Napoléon vu par Abel Gance

NAPOLÉON VU PAR ABEL GANCE, 1927 Ranska

Tuotanto: Société Générale des Films Ohjaus: Abel Gance Käsikirjoitus: Abel Gance Kuvaus: Jules Gruger, Léonce-Henri Burel Lavastus: Alexandre Benois, Jacouty, Meinhardt, Ivan Lochavoff, Eugène Lourié, Pierre Schildknecht Leikkaus: Abel Gance, Marquerite Beuagé, Henriette Pinson Musiikki: Alkuperäisversiossa Arthur Honegger Puvustus: Charmy, Sauvageau, Madame Augris, Madame Neminsky, Jeanne Lanvil, Muelle & Souplet
Näyttelijät: Albert Dieudonné (Napoleon Bonaparte), Vladimir Roudenko (Napoleon lapsena), Gina Manes (Josephine de Beauharnais), Roblin (Picot de Peccaduc), Alexandre Koubitsky (Danton), Antonin Ardaut (Marat), Edmond Van Daële (Robespierre), Louis Sance (Ludvig XVI), Suzanne Bianchetti (Marie Antoinette), Abel Gance (Louis Saint-Just)



© 2.12.2013 Kari Glödstaf