”Jos elokuva on unen taidetta, on vain yksi ihminen jolla on avain uniin: Jean Vigo.” Henri Langlois
Ranskalainen Jean Vigo (1904-1933) kuoli kesken parhaan luomisvoimansa, aivan kuten kollegansa F. W. Murnau, Mauritz Stiller ja Paul Leni. Perinnöksi Vigo jätti tuotannon, jota vielä nykyäänkin pidetään yhtenä elokuvahistorian vaikuttavimmista ja tasokkaimmista taidonnäytteistä. Vigon teoksista tunnetuimmat ovat maailman parhaiden elokuvien joukkoon lukeutuva L’Atalante (1934) sekä sisäoppilaitoskuvaus Nolla käytöksessä (1933). Vähäinen ei ole myöskään ohjaajan esikoisteos, vuonna 1930 valmistunut Nizzasta puheenollen.
Siivoojat pyyhkivät pöytiä, terasseja varustetaan päivää varten. Ihmismassat käyskentelevät rantabulevardeilla. Miljonäärejä, onnenonkijoita, rikkaita vanhuksia, gigoloita, puhtaanapitolaitoksen miehiä – ihmiselämän kirjo on valtava. Vesitasoja, moottori- ja purjeveneitä, kilpa-ajoja. Tavallinen päivä raharikkaiden maailman keskipisteessä ja lukemattomien unelmien murskauspajassa.
Nizzasta puheenollen sukeltaa samaan maailmaan, jota Erich von Stroheim oli kuvannut tarkkanäköisesti kahdeksan vuotta aikaisemmin teoksessa Järjettömiä naisia (1922). Keskipisteenä ovat pelikasinot, valtavat ja koristeelliset hotellit, auringon hellimät rantabulevardit, joilla maallisesti rikkaat mutta elämästä täysin vieraantuneet porvarit kuljeskelevat aikaansa kuluttaen. Raha on ihmisarvon ja elämän mittari tällä lyhyellä kaistaleella Ranskan rannikkoa. Aivan kuten von Stroheim tahollaan, myös Vigo paljastaa teoksessaan tällaisen elämän onttouden. Nizzasta puheenollen kurkottaa onnistuneesti syvemmälle yhteiskunnan perustuksiin kuin vaikkapa Walther Ruttmannin komea, mutta hivenen tyylitelty Berliini – suurkaupungin sinfonia (1927).
”Nizza on ennen kaikkea kaupunki, joka elää pelistä: suuret hotellit, ulkomaalaiset, ruletit, syntyperäiset asukkaat. Kaiken suunta on kuolemaan päin.” Jean Vigo
Elokuvan vaikuttavuus ei synny yltäkylläisyyden ja turhamaisuuden kuvauksesta, vaan vastakohdista, joita Vigo heittää katsojan puntaroitavaksi. Vigo oli erittäin tarkkanäköinen ohjaaja, joka näki samalla sekä yhteiskunnan huipulle että pohjalle – ei kuitenkaan päällekäyvästi osoittaen, vaan hienovaraisesti ja aidosti. Hienostohotellit vaihtuvat salamannopeasti työläiskortteleihin, jossa naiset pesevät valtavien pesusoikkojen äärellä pyykkiä. Toisaalla kuva siirtyy koristeellisesta paraatista tavallisen kansan markkinatorille, tanssiaisista leikataan suoraan tehdasuunien kuumuuteen. Elämä prameiden kulissien takana on vähemmän kaunista, mutta silti Vigo ei pyri shokeeraamaan ja siksi Nizzasta puheenollen on kestänyt aikaa niin hyvin.
Jean Vigon kaksikymmenminuuttinen esikoisteos on mukaansatempaava ja sopivan kokeellisella otteella toteutettu aikamatka 80 vuoden takaiseen kasinokaupunkiin. Jokainen kaupunkisinfonioista kiinnostunut osaa varmasti nauttia ja arvostaa Vigon ja kuvaaja Boris Kaufmanin aikaansaannosta, mutta mikäli elokuvan haluaa katsoa vain dokumentaarina, onnistuu se sellaisenaankin, niin tarkkanäköinen Nizzasta puheenollen on.
Ohjaus: Jean Vigo Käsikirjoitus: Jean Vigo Kuvaus: Boris Kaufman Leikkaus: Jean Vigo