Noah's Ark

NOAKIN ARKKI


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

1920-luku oli amerikkalaisen spektaakkelielokuvan ensimmäinen suuri vuosikymmen. Mitä pidemmälle vuosikymmen eteni, sitä vaatimattomammilta alkoivat Suvaitsemattomuuden ja Orleansin neitsyen (molemmat 1916) kaltaiset suurelokuvat näyttää, sen verran suuruudenhulluksi meno valkokankaalla äityi. J. Gordon Edwardsin Saaban kuningattaresta (1921, kadonnut) ja Cecil B. DeMillen Kymmenistä käskyistä (1923) alkanut kehitys huipentui Michael Curtizin vuonna 1928 ohjaamaan Noakin arkkiin, joka löi edeltäjänsä paitsi koossa, myös äänessä: elokuvan tuottanut Warner viimeisteli Noakin arkin Vitaphone-ääniraidalla, joka sisälsi jo käytössä olleiden ääniefektien lisäksi myös kaksi dialogijaksoa.

Hollywoodiin vuonna 1926 saapunut ja samalla nimensä Mihály Kertészistä Michael Curtiziksi vaihtanut unkarilaisohjaaja oli Warnerin vastaus DeMillelle. Euroopassa menestyksekkäästi spektaakkeleita ohjannut Curtiz osasi kieltämättä tehdä elokuvasta kuin elokuvasta näyttävän ja viihdyttävän, mutta DeMillen veroiseksi spektaakkelimestariksi hänestä ei ollut: Curtizilla ei ollut näet käytettävissään Jeanie MacPhersonin kaltaista kynäilijää, vaan paremmin tuottajana muistettu Darryl F. Zanuck, jonka kirjoittama tarina ei ole lukuisista yhtäläisyyksistään huolimatta DeMillen teosten veroinen. Kokonaisuudesta tuleekin kaikin puolin mieleen James Cameronin Avatar (2009): sen minkä elokuva materiassa voittaa, se hengessä häviää.

Noah's Ark                  Noah's Ark

Noakin arkin ensimmäinen osa sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aaton Ranskaan. Pariisista Konstantinopoliin matkalla oleva juna joutuu onnettomuuteen ja eloon jääneet pelastautuvat läheisen kylän majataloon. Mukana matkustavat amerikkalaiset Travis ja Al (George O’Brien ja Guinn ”Big Boy” Williams) tutustuvat saksalaiseen näyttelijättäreen Marieen (Dolores Costello), josta tulee myöhemmin Travisin vaimo. Kun joukko sotilaita saapuu majataloon ilmoittamaan sodan syttyneen, ryhmä pakenee Pariisiin. Pian itse kunkin on kuitenkin tehtävä ratkaisunsa sotaan liittymisen suhteen: lähteäkö rintamalle vai jättäytyä syrjään ja kantaa ikuisesti luovuttajan taakkaa selässään.

Matkassa mukana kulkeva pappi (Paul McAllister) rinnastaa maailmansodan vedenpaisumukseen ja kertoo tilaisuuden tullen tarinan historiallisilta ajoilta, jolloin väärien jumalien palvonta, irstailu ja ahneus johtivat ihmiskunnan Jumalan vihan myötä tuhoon. Samat näyttelijät esiintyvät molemmissa jaksoissa.

Noakin arkki alkaa hienosti toteutetulla, joskin turhan alleviivaavalla jaksolla, jossa entisajan hillittömyydet ja kultaisen vasikan palvonta rinnastetaan Wall Streetillä ahnehtiviin pörssikeinottelijoihin ja miljonääreihin – DeMillen elokuvien tapaan myös Noakin arkin tekijät halunnevat osoittaa, että historia toistaa loppujen lopuksi aina itseään. Valitettavasti Zanuck ei ole pohtinut asiaa sen pidemmälle, vaan lähettää katsojat moderniin jaksoon, lähestyvän sodan jalkoihin. Kokonaisuutena tämä puolisko on toimivampi, sillä se antaa hahmoilleen enemmän aikaa ja liikkumatilaa, eivätkä sen juonenkäänteet melodramaattisuuksistaan huolimatta tunnu päälle liimatuilta. Sotakohtaukset ovat keskimääräisiä amerikkalaiselokuvia toimivampia ja näyttävämpiä, neuvostoliittolaisten elokuvien tasolle ne eivät kuitenkaan missään vaiheessa yllä.

Noah's Ark                  Noah's Ark

Jälkimmäinen puolisko on suurinta mykkäkauden spektaakkelia, ja se vetää näyttävyydessään vertoja jopa Joseph L. Mankiewiczin Cleopatralle (1963) ja muille tuon ajan tuotannoille. Rahassa ei ole säästelty ja tuhansien ihmisten kansoittamat joukkokohtaukset ovat edelleen vaikuttavan näköisiä. Harmi vain, ettei Zanuckin käsikirjoitus yllä samanlaiseen loistoon, vaan jättää niin hahmot kuin tapahtumatkin irrallisiksi ja hengettömiksi. George O’Brien ja ”Big Boy” Williams ovat kuin kotonaan maailmansodan juoksuhaudoissa, mutta historialliseen aikaan sijoitettuina he saavat aikaan korkeintaan naurunpyrskähdyksiä. Kuvankaunis Dolores Costello ei sen sijaan moisesta kärsi, kuten ei sopivasti yrmyilevä Noah Beerykään, vaan he kantavat roolinsa kunnialla.

Jos Zanuckin tarina heittelee, ei samaa voi sanoa Curtizin muun työryhmän saavutuksista. Hal Mohr ja Barney McGill esittävät kameroillaan tempun jos toisenkin ilman teennäisyyden häivää. Ristikuvat, zoomaukset ja kamera-ajot, ”glass shotit”, varjokuvat ja erilaiset valaisuratkaisut ovat ajaton todiste siitä, että kyseessä on teknisesti eräänlainen yhteenveto kaikesta tuohon mennessä opitusta. Nykykatsojan kannalta on erittäin harmillista, etteivät Technicolor-jaksot ole säilyneet tallella. Puvustus on hollywoodmaisella glamourilla höystettyä ja lavasteryhmän luomat pienoismallit istuvat kuvaan luonnollisesti. Vedenpaisumusjakson vaikuttavuutta on vaikea ylittää, vaikka se toteutettiinkin näyttelijöiden hyvinvoinnista piittaamatta. Moitteetonta arvosanaa ei voi sen sijaan antaa elokuvan alkupuoliskolle jälkikäteen sijoitetuista dialogijaksoista, jotka ovat tarinan kannalta aivan turhia. Alun perin jaksoja oli useampia, mutta ensi-illan jälkeen ne supistettiin kahteen.

Elokuva sai osakseen paikoin rajuakin kritiikkiä, mutta menestyi silti lipputuloissa mitaten mainiosti. Alkuperäinen, 135 minuutin mittainen versio on vuosikymmenten saatossa kadonnut, joten meidän on tyytyminen puolisen tuntia lyhyempään versioon. Itse en tosin usko että kokonaisuus olennaisesti paranisi näiden lisäminuuttien avulla, sillä kokonaisuutena Noakin arkista ei yksinkertaisesti vain ole sen enempää Cecil B. DeMillen raamattuelokuvien kuin muidenkaan aikalaisspektaakkelien haastajaksi. Teknisen loistavuuden vuoksi tähän kannattaa kuitenkin tutustua, mikäli mahdollisuus tulee.

NOAH'S ARK, 1928 Yhdysvallat

Tuotanto: Warner Bros. Pictures Ohjaus: Michael Curtiz Käsikirjoitus: Anthony Coldeway (Darryl F. Zanuckin tarinasta) Kuvaus: Barney McGill, Hal Mohr Lavastus: Anton Grot Leikkaus: Harold McCord Välitekstit: De Leon Anthony
Näyttelijät: Dolores Costello (Marie/Miriam), George O’Brien (Travis/Japheth), Guinn “Big Boy” Williams (Al/Ham), Noah Beery (kapteeni Nickoloff/kuningas Nephilim), Louise Fazenda (Hilda/kapakkaneito), Paul McAllister (pappi/Noah), Myrna Loy (tanssijatar/orjatyttö), Nigel De Brulier (sotilas/ylipappi), Andy Devine, John Wayne



© 4.4.2013 Kari Glödstaf