LAITAKAUPUNGIN PAPPI
Georg af Klercker on John W. Bruniuksen ja Gustaf Molanderin ohella niitä ruotsalaisia elokuvantekijöitä, joiden muistoa vaalitaan enää elokuvakirjojen ja -festivaalien tahoilta. Suurelle yleisölle af Klercker on painunut unholaan jo kauan aikaa sitten, eikä hänen elokuviaankaan ole ollut aikoihin yleisesti tarjolla – jos koskaan. Kenties af Klerckerinkin arvo tunnistetaan vielä, mutta pessimistinä uskon, että julkaisijoiden haluttomuus tuoda tällaisia tuntemattomuuksia esille tuottaa mykkäelokuvien ystäville pettymyksen ja hänen teoksensa jäävät pois julkaisulistoilta.
Monien aikalaistensa tavoin myös Georg af Klerckerin juuret olivat teatterissa, josta hänet elokuviin houkutteli Svenska Bion mahtimies Charles Magnusson. Miesten tiet erosivat kuitenkin jo parin vuoden jälkeen, af Klerckerin jatkaessa matkaansa muihin yhtiöihin. Hän pysyi kuitenkin tuotteliaana, mutta jäi lopulta Mauritz Stillerin ja Victor Sjöströmin varjoon. Af Klerckerin aktiiviura päättyi vuonna 1918, joskin hän palasi ohjaajan tuolille kertaalleen vielä 1920-luvulla.
Vuonna 1917 valmistunut Laitakaupungin pappi on tanskalaista elokuvaperinnettä henkivä melodraama. Sen päähenkilö on iäkkään kenraalin von Tillischin vaimon ensimmäisen avioliiton ainoa lapsi Erik Dyhre, jolle maallista mammonaa ja mainetta tärkeämpää on sielujen hoitaminen ja niinpä hän työskenteleekin kaupungin lähiössä pappina. Kenraali ja Erik eivät tule oikein hyvin toimeen keskenään, kun taas von Tillischin sukulaistyttö Elin osoittaa kiinnostusta Erikiä kohtaan – kenraalin suureksi harmiksi, sillä tämä suosii mahdollisissa naimakaupoissa omaa poikaansa Ovea. Kun kaikille avulias ja ystävällinen pappi joutuu ilkeämielisten huhujen kohteeksi, sekoittaa se hetkellisesti jokaisen asianosaisen elämän.
Laitakaupungin pappi olisi ollut viisi vuotta aikaisemmin valmistuneena kansainvälisestikin vaikuttava elokuva, mutta vuoden 1917 menestystuotantoihin (Stillerin Thomas Graal -komediat, Sjöströmin Terje Vigen) verrattuna se on auttamattoman vanhanaikainen ja jähmeä. Af Klercker kyllä tietää mihin kamera kannattaa kulloinkin sijoittaa, mutta siitä huolimatta toteutuksesta puuttuu lennokkuus ja kerronnallinen jäntevyys. Kuvakokoa ei juurikaan muutella ja yksinkertainen melodraama laahustaa alistuneena kohti pikaisen oloista loppuratkaisua heräten henkiin ainoastaan silloin, kun kuvausryhmä vie kameransa ulos kaduille ja puistoihin. Näytteleminen on vielä varsin teatraalista, eikä Mary Johnsoninkaan työskentelyssä ole vielä samanlaista varmuutta kuin Aarne-herran rahoissa (1919) tai Gunnar Heden tarussa (1923).
En osaa oikein sanoa, mitä elokuvalta odotin, mutta lopputulos on silti hienoinen pettymys. Se ei kuitenkaan lievennä kiinnostustani Georg af Klerckerin uraan ja töihin – päinvastoin, näitä on nähtävä lisää, jotta voi itse muodostaa mielipiteen ruotsalaisen elokuvan kolmantena 1910-luvun suurnimenä pidetystä ohjaajasta.
Tuotanto: Hasselbladfilm
Ohjaus: Georg af Klercker
Käsikirjoitus: Harriet Bloch
Kuvaus: Carl-Gustaf Florin
Lavastus: Gustaf Hallén
Näyttelijät: Olof Sandborg (Erik Dyhre), Mary Johnson (Elin von Prangen), Gabriel Alw (Ove von Tillisch), Georg Blickingberg (kenraali von Tillisch), Concordia Selander (rouva von Tillisch), Lilly Gäber (Stella, prostituoitu), Frans Oskar Öberg (Musta Rudolf)