Katsomani elokuvat keskiviikosta lauantaihin. Listalta puuttuu mm. Technicolor-näytteitä, muutamia japanilaisia fragmentteja sekä erittäin erikoinen komedia Goodness Gracious; or, Movies as They Shouldn’t Be (1914), jossa nuoren naisen ihailija on valmis menemään äärimmäisyyksiin saadakseen tämän omakseen. Elokuvan tähtenä häärii ihastuttava Clara Kimball Young.
EI TIETOA OHJAAJASTA: Ukiyo (aka This Transient World, 1916)
Siinä vaiheessa kun köyhä perhe tekee vararikon, se merkitsee usein huonoa tyttölapselle, sillä hänellä on lähestulkoon aina mahdollista rahastaa. Näistä lähtökohdista saa alkunsa Ukiyo, tuntemattoman japanilaisohjaajan elokuvakieleltään köyhä saippuaooppera, jossa kohtaukset viedään alusta loppuun asti yhdellä otoksella ennen siirtymistä seuraavaan. Sekavahko tarina sisältää sen verran runsaasti juonenkäänteitä ja hahmoja, että perässä pysyminen on vaikeaa. Rikkaalle ja iäkkäälle miehelle naitettavan köyhän naisen roolin tulkitsi ajan hengen mukaisesti mies, Teijiro Tachibana.
Mario Almirante: La statua di carne (aka From the Beyond, 1921)
Todella melodramaattinen kertomus nuoresta kreivi Santarosasta, joka rakastettunsa petollisuuden seurauksena heittäytyy tavallisen kansan maailmaan. Rakastuttuaan uudelleen hän on hetken aikaa onnensa kukkuloilla, kunnes hänen rakkaansa yllättäen kuolee. Santarosa löytää itselleen lohduttajan, josta alkaa muokata edesmenneen rakkautensa kaltaista hahmoa. Tarinaa on vaikea ottaa vakavasti, kunnes astutaan Jevgeni Bauerin Harhakuvia (1915) -elokuvan ja Alfred Hitchcockin Vertigon (1958) maailmoihin, jolloin elokuva muuttuu kiinnostavaksi. Ulkoisilta avuiltaan La statua di carne on italialaisen tyylikäs.
Fritz Lang: Niebelungen laulu (Die Nibelungen, 1924)
Yksi kaikkien aikojen hienoimmista fantasiaelokuvista ja itselleni myös tärkeimmistä elokuvista ylipäätään. Upeasti restauroitu, keltaisella kauttaaltaan sävytetty Niebelungen laulu kertoo nuoruudesta, urheudesta ja kaikkivoipaisuudesta, mutta myös petoksesta ja kostosta. Käsikirjoittaja Thea von Harbou kertoi eräässä haastattelussa, että hänen tarkoituksenaan oli painottaa ”ensimmäisen rikoksen väistämätöntä viimeistä sovitusta”. Siegfried Kracauerin mukaan Niebelungen laulussa mikään ei näytä jäävän pelkän sattuman varaan, sillä ”sisäinen välttämättömyys määrää ennalta rakkauden, vihan, mustasukkaisuuden ja kostonjanon tuhoisan sarjan.”
Tuotantovaihe kesti lähes kaksi vuotta, mutta se oli kaiken vaivan väärti, sillä kokonaisuus on erittäin vaikuttava myös nykyelokuvien mittapuulla. Joukkokohtauksissa on otettu oppia Ernst Lubitschin Faaraon vaimosta (1922), mutta Lang kasvattaa niistä vieläkin suurempia. Lavastus ja puvustus ovat erittäin pikkutarkkoja ja erikoistehosteet vaikuttavia. Tarinassa on sekä vauhtia että jännitystä ja useat elokuvan hahmoista jäävät pitkäksi aikaa katsojan mieleen – erityisen vaikuttava on kuningas Guntherin vasalli Hagen Tronje, joka on kuin kaiken vallan itselleen ominut, Burgundin hovin järkähtämätön tuomari.
James Young: The Bells (1926)
Hyväsydäminen majatalonpitäjä ajautuu rahavaikeuksiin ja tappaa ohimennen vierailemaan saapuneen kauppiaan. Teko ei jätä miestä rauhaan, vaan hänen mielensä alkaa järkkyä. Harhanäyt, unet ja murhatun miehen haamun ilmestymiset ovat tyylikkäästi tehtyjä, mutta muilta osin The Bells on keskiverto elokuva, jota ei pelasta edes Lionel Barrymoren vakuuttava roolityö. Tuolloin vielä varsin tuntematon Boris Karloff esittää caligarimaista hypnotisoijaa.
Attilio Fabbri: L’angelo che redime (aka The Redeeming Angel, 1913)
Köyhä yksinhuoltajaäiti hylkää lapsensa isänsä kotitalon rappusille, mutta tulee myöhemmin toisiin ajatuksiin. Palatessaan noutamaan lastaan hän huomaa, että tämä on viety. Kestää vuosia, ennen kuin äiti ja lapsi tapaavat uudelleen.
Kuulostaako tutulta? Kyse ei ole kuitenkaan Chaplinin pojasta (1921), vaan vanhasta italialaisesta, Englantiin sijoittuvasta melodraamasta. Naiivi ja monin paikoin kliseinen elokuva on saatu siinä määrin täyteen tunnelmaa ja tunnetta, etteivät juonen latteudet juuri haittaa. Ohjaajan vaimo Pina Fabbri saa hahmoonsa runsain mitoin lapsen kadottaneen äidin tuskaa. Säilyneestä kopiosta puuttuu muutama minuutti, mukaan lukien äidin kuolema elokuvan lopussa.
Joseph Hepp: Oi peripeteai tou Villar (aka The Adventures of Villar, 1924)
Kaksikelainen kreikkalainen komedia kertoo pesulassa työskentelevästä miehestä, joka ihastuu nuoreen naiseen ja lähtee tämän kanssa ennemmin kaupungille kuin tekee työnsä loppuun. Erikoiset sattumukset seuraavat toistaan ja lopussa päädytään rannalle piknikille. Spagetinsyöntikohtaus tuo mieleen Arbucklen ja Keatonin lyhytelokuvan The Cook (1918). Elokuvan mieleenpainuvinta antia ovat runsaat ulkoilmakohtaukset, joita tehtiin niin Ateenan keskustassa kuin Akropolis-kukkulallakin.
Chester M. Franklin: The Toll of the Sea (1922)
Frances Marionin kirjoittama melodraama paratiisisaaren kaunottaresta, joka tulee raskaaksi saarella vierailleelle muukalaiselle ja kaiken lisäksi vielä uskoo tämän noutavan hänet kanssaan Yhdysvaltoihin. Vähemmän miellyttävä totuus tulee ilmi, kun mies saapuu saarelle mukanaan vaimonsa. Täyspitkän Technicolor-elokuvan parasta antia on ulkoasun lisäksi naispääosan esittävä Anna May Wong, mutta tarinaltaan tämä on varsin vaatimaton. Se ei kuitenkaan estänyt aikalaismenestystä, jonka kerrotaan olleen melkoinen. Elokuvan viimeiset kuvat ovat tuhoutuneet, mutta ne korvattiin kuvaamalla loppuun 1980-luvulla uutta materiaalia.
Vsevolod Pudovkin: Myrsky yli Aasian (Potomok Tšingiskhana, 1928)
Pudovkinin vallankumoustrilogian viimeinen osa (muut: Äiti, 1926 ja Pietarin viimeiset päivät, 1927) ei nouse edellisten veroiseen lentoon. Kuvaajana toiminut Anatoli Golovnja kertoi halunneensa tallentaa paitsi Mongolian hengen maisemakuvien kautta, myös sen asukkaiden luonteen kasvokuvien avulla – molemmissa hän onnistui vähintäänkin kiitettävästi. Vaikka loppu onkin vimmainen ja ohjaajalle ominaiseen tapaan erittäin vaikuttava, kärsii elokuvan keskivaihe tyhjäkäynnistä ja toiminnan puutteesta. Tai kenties olin vain liian väsynyt.
Léonce Perret: La rose bleue (aka A Busy Cupid, 1911)
Ranskalaisen elokuvan suurmiehen pieni, mutta sitäkin ihastuttavampi teos kertoo kahdesta nuoresta ja heidät yhteen saattavan Amorin tekosista. Elokuvan ensimmäisen kolmanneksen arvellaan olevan kateissa ja Pordenonessa esitettiin tiettävästi ainoa olemassa oleva kopio.
John S. Robertson: Tohtori Jekyllin salaisuus (Dr. Jekyll and Mr. Hyde, 1920)
John Barrymoren kenties tunnetuin mykkäelokuva kertoo R. L. Stevensonin romaaniin pohjautuvan tarinan nuoresta ja intomielisestä tiedemiehestä, joka pyrkii erottamaan ihmisestä tämän hyvän ja pahan puolen. Kuten odottaa sopii, ennen pitkää keksintö ottaa vallan keksijästään ja paha puoli, herra Hyde, alkaa terrorisoida Lontoon katuja. Osittain alkuperäisestä kameranegatiivista valmistettu esityskopio oli laadultaan paras ja ehjin mahdollinen ja se nostikin elokuvan tunnelmaa entisestään: vanhaan dvd-versioon tukeutuminen voi olla tästä eteenpäin hieman vaikeaa.
Jakov Protazanov: Don Diego i Pelageja (Delo Pelagei Diominoy, 1928)
Protazanovin aiempia komedioita rauhallisempi teos keskittyy vauhdin sijaan byrokraateille ja heidän tärkeilylleen nauramiseen. Kun uneliaan maaseutukylän iäkäs vanhus laitetaan mitättömän rikkeen vuoksi kolmeksi kuukaudeksi vankilaan, ottavat paikalliset nuoret tehtäväkseen tämän vapauttamisen. Vastassaan heillä on neuvostobyrokratia ja sen iäisyyksiin pyörivä koneisto, mutta lopulta nuoret selviävät voittajina. Vaikka elokuvan pääpaino onkin byrokratian kuvaamisessa, dokumentoi Protazanov yhtä tarkasti myös maaseudun elämän ja tapahtumat. Elokuva jäi vaille yleisömenestystä ja unohdettiin vuosikymmeniksi, mutta tätä nykyä sitä pidetään yhtenä neuvostoliittolaisen mykkäkomedian kulmakivistä.
Jakov Protazanov: Tšiny i ljudi (aka A Chekhov Almanac, 1929)
Anton Tšehovin kolmeen novelliin pohjautuva episodielokuvan ensimmäinen osa kertoo kauniista ja köyhästä tytöstä, joka kipuaa ulkonäkönsä ansiosta yhteiskunnan ylimmille askelmille. Toisessa tarinassa vähäpätöinen virkamies ajautuu tragediaan loukattuaan häntä korkea-arvoisempaa tahoa ja viimeisessä pienen koiran kohtalo on täysin sen varassa, kenen lemmikiksi sitä luullaan. Yhteiskuntaa, sen tapoja, arvoja ja asenteita tarkkaileva teos on Protazanovin mykkäelokuvista parhaimpia: hahmot ovat luontevia, jaksot tiiviitä ja toimivia, kuvat voimakkaita ja kauniita sekä näyttelijät ensiluokkaisia. Tästä elokuvasta on vaikea löytää huomautettavaa.
Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potemkin (Panzenkreuzer Potemkin, 1925/1930)
Eisensteinin kuolemattoman mestariteoksen saksalainen ääniversio on vauhdikas (välitekstien muuttaminen puhutuksi dialogiksi lyhentää elokuvaa 25 minuuttia) ja hauskakin, mutta tuskin tätä jaksaisi toista kertaa katsoa.
Conrad Wiene: Die mach der Finsternis (aka The Power of Darkness, 1924)
Tohtori Caligarin kabinetin (1920) ohjaajan, Robert Wienen, nuoremman veljen harvinainen ohjaustyö on taiteellisesti kunnianhimoinen, hitusen jähmeä, mutta silti miellyttävä tuttavuus. Kokonaan studioon rakennetun siperialaiskylän maailma on kiinnostavampi kuin talonsa ja perheensä juomingeillaan hävittävän maamiehen tarina. Ennalta arvattavista juonenkäänteistä ja liiankin ilmeisestä lopusta huolimatta Wiene luovii kokonaisuuden mallikelpoisesti maaliin ja pian elokuvan katsottuaan huomaa, että olisihan tämä mukava nähdä joskus uudelleen.
Allan Dwan: The Good Bad Man (1916/1923)
Lennokas Douglas Fairbanks -western, jossa ei ole tylsää hetkeä. Tähti itse esittää hyväsydämistä ”Passin’ Through” -nimistä desperadoa, joka ryöstää rikkailta ja jakaa saaliinsa köyhien, usein isättömien lasten kesken. Kaikki eivät tätä katso tietenkään hyvällä ja kun maantievaras saapuu pieneen rajaseutukaupunkiin, hänen vastaansa asettuu paikallinen roisto joukkioineen. Paljon ehtii tapahtua, ennen kuin pahat miehet nujerretaan, menneisyyden salaisuudet selviävät ja rakastavaiset saavat toisensa.
Allan Dwan ohjaa toimintakohtauksia varmaotteisesti, Fairbanks säteilee loppumatonta energiaa ja hyväntahtoisuutta, Bessie Love on yhtä ihastuttava kuin aina ja sittemmin ohjaajana maailmanmaineeseen noussut Victor Fleming kuvaa cowboyn sielunmaisemaa kuin John Ford parhaissa elokuvissaan. The Good Bad Manin alkuperäistä versiota ei tiettävästi ole enää olemassa, jälkipolville säilynyt versio on vuoden 1923 uudelleenjulkaisu. Hyvän tuulen lännenelokuva parhaasta päästä.
Harry Beaumont: Beau Brummel (1924)
Hulppeita lavasteita, koreita pukuja, Hollywoodin hienoimpia kaunottaria ja aina ylväs John Barrymore – kuinka on siis edes mahdollista, että näistä aineksista saadaan aikaiseksi pitkäveteinen ja puiseva draama? Suosittuun teatterinäytelmään ja muunneltuihin historiallisiin seikkoihin perustuva tarina naisia hurmaavasta englantilaiskeikarista herää viimeisen kelan aikana hetkeksi eloon vain upotakseen viime metreillä pateettisuuden pohjattomaan hetteikköön.
Albert Parker: Musta merirosvo (The Black Pirate, 1926)
Viihdyttävä, joskaan ei kovin erikoinen meriseikkailu, jossa Douglas Fairbanks esittää isänsä kuoleman kostamista suunnittelevaa rosvopäällikköä. Kaikki sujuu suunnitelmien mukaan siihen asti, kunnes hän rakastuu miehistönsä kaappaamaan prinsessaan (Billie Dove). Upea Technicolor-kuvaus, näyttävä puvustus ja lavastus, nimekkäät sivuosanesittäjät ja etenkin alkuosan runsas toiminta ovat tämän elokuvan parasta antia - harmi vain, että tarina kulkee puolivaloilla eikä pääparin välillä ole lainkaan kemiaa. Pirates of the Caribbeanissakin varioitu purjeenhalkaisukohtaus on silti näkemisen arvoinen.
Harold L. Muller: Whoozit (1928)
Charley Bowers teki urallaan 19 elokuvaa, joista ainoastaan 9 on säilynyt kokonaisena meidän päiviimme. Harold L. Mullerin Whoozit on menettänyt puolet materiaalistaan, mutta säilyneen jakson ansiosta voimme nähdä edes vilauksen André Bretonin ”surrealismin mustaksi tähdeksi” nimeämän Bowersin oudosta, jopa pelottavasta unesta, jossa mustapartainen mies ajaa häntä takaa ja yrittää päästää hänet päiviltä. Kun tarinaan sekoittuu vielä erikoinen joukko animoituja eläimiä, on koossa aito ja väärentämätön Charley Bowers -komedia.
Jakov Protazanov: Pyhän Yrjön juhlat (Prazdnik svatogo Jorgena, 1930/1935)
Yleisen toteamuksen mukaan elokuva ei näytä maailmaa sellaisena kuin se on, vaan sellaisena kuin se voisi olla. Onko Pyhän Yrjön juhlat sitten suora puheenvuoro ahneista kirkonmiehistä, jotka myyvät ruplankuvat silmissään pyhäinjäännöksiä ja ihmetekoja uskossaan haparoiville eksyneille, vai heitä puolustava julistus, joka osoittaa, että elokuvan epäkohdat ovat valheellinen kuva kirkon toiminnasta? En ole varma, sillä en tunne Protazanovin maailmankuvaa sen tarkemmin, mutta mielenkiintoinen elokuva on kuitenkin kyseessä. Pitkää loppua supistamalla Protazanov olisi luonut mestariteoksen, nyt siitä jäädään hieman – kaikkia lankoja ei mielestäni tarvitse aina sitoa, vaikka mieli tekisi. Festivaaleilla esitettiin äänellä varustettu versio.
