Le Giornate del Cinema Muto 2019

LE GIORNATE DEL CINEMA MUTO 2019

YHTEENVETO


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Aika entinen ei koskaan enää palaa, lauloi edesmennyt Junnu Vainio Salakuljettaja Laitisesta kertovassa laulussaan. Näin konkreettisesti onkin, mutta kiitos lukuisten elokuvafestivaalien, saamme tehdä kaipaamiamme aikamatkoja menneisiin maailmoihin ja aikakausiin, joita emme pystyisi mitenkään muuten tavoittamaan.

Italian Pordenonessa järjestettävä Le Giornate del Cinema Muto -mykkäelokuvafestivaali tuo menneen ajan katsojien ulottuville kahdella tavalla. Ensimmäiseksi tietenkin elokuvien kautta, jotka jo nimen perusteella rajautuvat pääsääntöisesti elokuvan historian kolmelle ensimmäiselle vuosikymmenelle. Toiseksi teemojen kautta: Pordenonessa on herätty siihen, että vuodesta 1982 järjestetyn tapahtuman yleisö on vaihtunut jo radikaalisti ja uudet katsojat ansaitsevat mahdollisuuden arvioida uudelleen jo esitettyjä elokuvia ja teemoja. Tänä vuonna uusintoja olikin melkoisen runsaasti, mutta ei kertaakaan perustelematta: William S. Hartin elokuvat ovat olleet jo pitkään katsojien toivelistalla ja muutamista aiemmin esitetyistä klassikoista on viimeinkin saatavana tuoreet restauroinnit, jotka saattavat hyvinkin muuttaa katsojan käsitystä kutakin elokuvaa kohtaan.


WILLIAM S. HART – KIVIKASVOINEN, MUTTA LÄMMINSYDÄMINEN LÄNNENMIES
William S. Hart oli tehnyt jo pitkän uran teatterissa, ennen kuin astui elokuvien maailmaan vuonna 1914. Heti ensimmäisistä elokuvista alkaen oli selvää, että lähes 50-vuotiaassa Hartissa oli tähtiainesta. Hän itse halusi elokuviinsa realismia ja tyyliä ja vaikka lyhytelokuvia tehtiinkin melkoisella vauhdilla, ei Hartin westernien laadusta tingitty pätkääkään. Kenties juuri siksi hän onkin jäänyt elokuvahistorian kirjoihin toisin kuin monet muut aikansa lännentähdet.

Hart-sarjan koostaneet Richard Abel sekä Richard ja Diane Koszarski olivat valinneet ohjelmistoon kaikkiaan kolmetoista erimittaista lännenelokuvaa. Sarjan kruununjalokivi oli luonnollisestikin Argentiinasta vuonna 2008 löytynyt The Aryan (1916, alh. vas.), jossa Hartin esittämä mainari kääntää hänelle tehdyn huijauksen seurauksena selkänsä koko valkoiselle ihmisrodulle ja lupaa kostaa kokemansa vääryydet kaikille. Kaksi vuotta myöhemmin hän on seudun kovaotteisin ja kylmäsydämisin bandiitti, jonka sydämen onnistuu lopulta sulattamaan vaikeuksissa olevan vankkurikaravaanin matkustaja (Bessie Love) muistuttamalla roistolle tämän olevan velvollinen auttamaan omiaan. Antti Alanen kuvaa blogissaan Lovea ”elokuvan Greta Thunbergiksi, jonka esiintyminen hyvyyden enkelinä on koskettava ja vakuuttava”. The Aryan ei ole valitettavasti säilynyt ehjänä meidän päiviimme, vaan tiettävästi ainoa olemassa oleva kopio on 1920-luvun alussa tehty uudelleenleikkausversio.

Toinen kovasti miellyttänyt Hartin elokuva oli The Gunfighter (1917), joka oli saatu kursittua kokoon useista eri lähteistä. Tämäkään alun perin viisikelainen elokuva ei ole säilynyt kokonaisuudessaan, mutta se ei haittaa katselunautintoa. Hart esittää tässä elokuvassa lainsuojattomia nitistävää pistoolisankaria, jonka palvelukset lain hyväksi eivät ole kaikkien mieleen. ”Vain lainsuojaton pystyy nappaamaan lainsuojattoman ja parasta olisi, jos he tappaisivat toisensa siinä rytäkässä”, toteaa eräs arizonalaisen pikkukaupungin silmäätekevä. Näin lopulta käykin, mutta sitä ennen asiat on saatu järjesteltyä parhain päin.

Niin mukavaa kuin Hartin elokuvien ihaileminen olikin, alkoivat ne myös pidemmän päälle puuduttaa. Liian usein toistuvat juonikuviot lempeine naisineen ja katuvine miehineen johtivat lopulta siihen, että päätin jättää The Return of Draw Eganin (1916) perjantaisen näytöksen väliin ja vetää hieman henkeä myöhemmin illalla esitettyyn elokuvaan. Arvelen sen kannattaneen, sillä en ole aiemminkaan ollut kyseisen elokuvan ylin ystävä ja tuskin edes parempi printti olisi muuttanut käsitystäni tästä peruswesternistä.


Le Giornate del Cinema Muto 2019                  Le Giornate del Cinema Muto 2019

LEONCÉ PERRET JA ALBERT CAPELLANI
Ranskalainen Leoncé Perret oli aikoinaan hyvin merkittävä tekijä, mutta tänä päivänä hänen nimeään vaalitaan oikeastaan vain Pordenonen kaltaisissa erikoistapahtumissa. Se on sääli, sillä Perret oli paitsi erinomainen ohjaaja, myös taitava näyttelijä, jonka vähäeleisyys ja tilannetaju kestävät vertailun suurten amerikkalaistähtien kanssa. Tämän vuoden ohjelmistoon oli sisällytetty neljä Perret’n ja Suzan Grandais’n yhteistyönä tekemää lyhytelokuvaa sekä yksi kokoillan teos, varhaisen rikosdraaman helmiin lukeutuva Kador kallioiden salaisuus (Le Mystere des Roches de Kador, 1913, ylh. oik.). Absurdeimmaksi ja siten myös hauskimmaksi näistä elokuvista kohoaa vuonna 1912 valmistunut Le Chrysanteme rouge, jossa kaksi kilpakosijaa koettaa arvuutella kauniin tytön kukkamieltymyksiä. Lopulta tilanne päättyy siten, että punaisia krysanteemeja ihailleen kaunottaren kekseliäämpi sulhasehdokas valuttaa verta kukan päälle saadakseen siitä oikean värisen.

Albert Capellani on saanut hieman kollegaansa enemmän näkyvyyttä, kiitos ranskalaisten dvd-julkaisuiden ja Christine Leteux’n kirjoittaman elämäkerran. Itse latasin suuret odotukset Capellanin ohjaamalle intohimodraamalle La Glu (1913), mutta jouduin pettymään pahemman kerran. Ranskalaistähti Mistinguett ei ollut roolissa parhaimmillaan ja kun tarinakin tuntui kiertävän yhtä ja samaa kehää aina traagiseen loppuun, jäi käteen lopulta vain Brittanyn komeat rantamaisemat vanhoine rakennuksineen.


ERIKOISUUKSIA MAAILMAN ERI KOLKILTA
Kuten Pordenonessa aina, myös tänä vuonna ohjelmisto sisälsi runsaasti erikoisuuksia ja outouksia, joista useimmista en ollut koskaan kuullutkaan. Virolaisen animaatiokoira Kutsu-Jukun seikkailut samannimisessä lyhytelokuvassa (1931) toivat mieleen Walt Disneyn varhaiset anarkistiset piirroselokuvat. Vuonna 1986 löytyneen lyhytelokuvan nimihahmo sai figuurinsa erilaisiin festivaaliesineisiin paitaa, hupparia ja mukia myöten. Kokonaisuutena Viro-sarja kärsi epätasaisuudesta: pitkät elokuvat olivat sen heikompaa antia, kun taas vaikkapa Teuvo Puron komediaa Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921) pitkälti muistuttava Laenatud naene (1913) ihastutti ennakkoluulottomuudellaan ja miljöökuvauksellaan ollen festivaalin miellyttävimpiä löytöjä.

Kiinalaisen mykkäelokuvan maailmanvalloitus etenee hitaasti, mutta sitäkin varmemmin. Festivaaleille tuotetuista nimikkeistä lähes jokainen on ollut korkealaatuinen ja saavuttanut suuren suosion, eikä tämän vuoden tulokas jäänyt edellisiä huonommaksi. Di Jongshanin ohjaama Fen dou (1932) lainailee häpeilemättä Hollywood-melodraamojen suuria mestareita ja heidän töitään, mutta tekee sen silti tyylitietoisesti ja onnistuen. Toivoa sopii, että joku dvd-julkaisuja vielä työstävä amerikkalainen yhtiö saisi markkinoille kiinalaisiakin mykkäelokuvia, ne kun uhkaavat muuten hautautua maan arkistoihin.

Etelä-Amerikan mainetta piti yllä yksi elokuva, argentiinalainen vuoden 1904 kansannoususta kertova Viimeinen intiaanikapina (El último malón, 1918, alh. vas.). Japanilaisia nimikkeitä oli sen sijaan kaksi, vuosien 1910-1912 Antarktikselle tehdystä tutkimusmatkasta kertova dokumentti Nihon nankyoku tanken sekä vuosien 1910-1917 välillä tehty Chushingura. Makino Shozon ohjaama Chushingura on tiettävästi ensimmäinen 47 roninin tarinan kertova japanilaiselokuva ja sinänsä erittäin mielenkiintoinen tuttavuus. Tässä vaiheessa on kuitenkin todettava, etten vieläkään ole tottunut japanilaiseen benshi-esitykseen, jossa elokuvan tulkitsijana toimii ääninäyttelijä perinteisten välitekstien sijaan. Chushinguran alku oli lukuisine hahmoineen ja etäällä pysyttelevän kameransa vuoksi erittäin vaikea seurata ja siksi meinasinkin jättää leikin kesken. Ensimmäisestä kymmenestä minuutista selvittyäni juonikuviotkin selkenivät ja lopulta elokuva oli varsin mukava seurata.


Le Giornate del Cinema Muto 2019                  Le Giornate del Cinema Muto 2019

KLASSIKOITA JA UUSIA RESTAUROINTEJA
Pordenonen tämänvuotiseen klassikkoelokuvien sarjaan oli valittu neljä nimikettä, joista jätin katsomatta ainoastaan Cecil B. DeMillen spektaakkelin Orleansin neitsyt (Joan the Woman, 1916). Muut elokuvat tapitin mieluusti alusta loppuun: Jakov Protazanovin Isä Sergius (Otets Sergi, 1917), uusilla väliteksteillä varustettu F. W. Murnaun Faust (1926) ja Jean Gremillonin Gardiens de phare (”Majakanvartijat”, 1929, ylh. oik.) olivat silkkaa nautintoa ja muistuttivat taas, kuinka tärkeää tällaisten elokuvien näkeminen on niille parhaassa ympäristössä, asiansa osaavien muusikoiden ja teoksia arvostavan yleisön keskipisteessä. Suurimman vaikutuksen teki kauan odottamani Gardiens de phare, joka kipusi kertakatsomalta korkealle suosikkielokuvieni joukossa.

Uusiin arkistolöytöihin ja restaurointeihin keskittyvä sarja herätti hieman polemiikkia, kun San Francisco Silent Film Festivalilla esitetty Clarence Brownin Viime hetkessä (The Signal Tower, 1924) loisti poissaolollaan. Vastikään kunnostettu, uhkaavasta rautatiekatastrofista kertova jännityselokuva olisi sopinut ohjelmistoon kuin nakutettu, etenkin kun ohjaajasta tuoreen kirjan kirjoittanut Gwenda Young oli festivaalivieraiden joukossa. Toisaalta, sarjaan sisältyi niin paljon elokuvia, ettei kaikkia voi yksinkertaisesti saada mukaan. Erityismaininnan annan Friedrich Ermlerin mestariteokselle Imperiumin sirpale (Oblomok imperii, 1929), jonka tuore restaurointi sai ensi-iltansa Pordenonessa alkuperäisten välitekstien ja musiikin kera. Lopputulos oli suurenmoinen.


LOPUKSI
38. Pordenonen mykkäelokuvafestivaalit tarjosivat taas aimo annoksen elokuvaa eri puolilta maailmaa. Tällä kertaa ohjelmisto oli edellistä haastavampi, koska jo etukäteen klassikoiksi arvotetut elokuvat olivat vähissä ja katsoja joutui poimimaan pitkien listojen keskeltä juuri itselleen sopivimmat nimikkeet. Positiivista yllätyksistä mainittakoon vielä Reginald Denny -komedia What Happened to Jones? (1926), risuja pitää sen sijaan antaa myöhäisillan esityksistä: tarvitseeko pitkien elokuvien alkuun sijoittaa vielä lyhäreitäkin, kun näytös menee muutenkin jo seuraavan vuorokauden puolelle?


KATSOTUT PITKÄT ELOKUVAT
John M. Stahl: The Woman Under Oath (1919) – Raymond Bernard: Le Petit Café (1919) – Charles Chaplin: Chaplinin poika (The Kid, 1921) – F. W. Murnau: Faust (1926) – Albert Capellani: La Glu (1913) – Carl Wilhelm: Der Stolz der Firma (1914) – Lambert Hillyer, William S. Hart: The Narrow Trail (1917) – Vladimir Gaidarov: Kire lained/Wellen der Liedenschaft (1930) – André Hugon: Fleur de Paris (1916) – André Hugon: Chignon d’Or (1916) – William S. Hart: The Aryan (1916) – Shi Dongshan: Fen dou (1932) – Alcides Greca: Viimeinen intiaanikapina (El último malon, 1918) – Mario Bonnard: Il Fauno di Marmo (1920) – Alberto Carlo Lolli: La Morte che assolve (1919) – Nihon nankyoku tanken (1930) – Sidney Franklin: Kruununprinssin rakkaus (Beverly of Graustark, 1926) – Robert Vignola: The Moment Before (1916) – John H. Collins: A Wife by Proxy (1917) – William S. Hart: Wolf Lowry (1917) – Mario Bonnard: Laukaus oopperassa (Das Letzte Souper, 1928) – Friedrich Ermler: Imperiumin sirpale (Oblomok imperii, 1929) – Lau Lauritzen: Valkokankaan veikeät veijarit (Filmens helte, 1928) – William S. Hart: The Silent Man (1917) – Jakov Protazanov: Isä Sergius (Otets Sergi, 1917) – Makino Shozo: Chushingura (1910-1917) – William A. Seiter: What Happened to Jones? (1926) – Walter Jerven: Der Sonderling (1929) – Edmund Goulding: Hyvän ja pahantiedon puu (Sally, Irene and Mary, 1925) – Jean Grémillon: Gardiens de phare (1929) – Alfred E. Green: Siivoojatytöstä filmitähdeksi (Ella Cinders, 1926).



© 14.10.2019 Kari Glödstaf