Italian Pordenonessa järjestettävä Le Giornate del Cinema Muto -mykkäelokuvafestivaali on käynyt lähestulkoon kaikkien muiden tapahtumien tavoin läpi vaikeita vaiheita. Vuoden 2020 festivaali muuttui kokonaan verkkoversioksi ensimmäisten Covid-rajoitusten vuoksi ja viimevuotinen tapahtuma toteutettiin tarkoin rajauksin. Eivät kaikki rajoitteet olleet tänäkään vuonna poistuneet, mutta nyt näyttää siltä, että festivaali on nousemassa takaisin jaloilleen. Aivan pandemiaa edeltävien aikojen yleisöryntäykseen ei päästy, mutta hyvin lähelle kuitenkin: arviolta ¼ vakituista festivaalikävijöistä pysytteli vielä tämänkin syksyn kotona.
Yleisörajoituksia, saati koronatestauksia ei enää tänä vuonna ollut, mutta näytösten määrää oli jouduttu vielä pudottamaan normaalista, jotta sali saatiin desinfioitua näytösten välissä (samalla taktiikalla me onnistuimme järjestämään Forssan Mykkäelokuvafestivaalit molempina rajoitusvuosina). Tämä tietenkin vähensi festivaaleilla näytettävien elokuvien määrää, mikä puolestaan aiheutti nurinaa kaltaisteni mykkäelokuvaintoilijoiden keskuudessa. Loppujen lopuksi näytösten määrästä ei aiheutunut suurinta ongelmaa, vaan itselleni sellainen muodostui ohjelmiston tasosta.
NORMA TALMADGE, TÄHDISTÄ SUURIN?
Amerikkalainen Norma Talmadge oli mykän kauden naistähtien aatelia, joidenkin listausten mukaan jopa Mary Pickfordia ihaillumpi. Siitä huolimatta hänen maineensa on hiipunut, pitkälti elokuvien heikon saatavuuden vuoksi. Asia on ilmeisesti parantunut viime vuosien aikana, vaikka Norman elokuvia ei ole kotiformaatteihin vielä päivitettykään. Nyt nähtävässä retrospektiivissä esitettiin 6 ehjää kokoillan elokuvaa, 3 syystä tai toisesta epätäydellistä elokuvaa ja 9 lyhytelokuvaa. Kattaus oli kiitettävä, joskin elokuvien valinnasta voi olla montaa mieltä.
Norma Talmadge oli amerikkalaisen studiojärjestelmän tuote ja elokuvatuottajien rahantekoväline, kuten niin moni hänen kollegansa. Tämä näkyi selkeästi hänen elokuvissaan, jotka olivat valitettavan usein samasta puusta veistettyjä melodraamoja. Yllätykset loistivat poissaolollaan, ellei sellaiseksi laske Frank Borzagen vuonna 1925 ohjaamaa Ladya (kuva alh. vas.), jossa Talmadgen näyttelijäntaidot pääsivät parhaiten oikeuksiinsa. Lyhytelokuvista ehdoton ykkönen oli Carl Barksin klassisen Aku ehostusmestarina -tarinan etäisesti mieleen tuova The Lady and Her Maid (1913). Epätäydellisistä nimikkeistä kiehtovimmaksi osoittautui kaksi kelaa vuosikymmenten saatossa kadottanut Graustarkin prinsessa (1925), jonka yhdessä pienessä sivuosassa nähtiin tuolloin vielä alkuperäistä nimeään Lucille LeSueur käyttänyt Joan Crawford.
KESKI-EUROOPAN MYYTTISET KUNINGASKUNNAT
Balkanin niemimaalle sijoittuvat kuvitteelliset kuningaskunnat ovat olleet monien tarinoiden kohde ja toinen tämän vuoden pääteemoista käsittelikin näille alueille sijoittuvia tarinoita. Valitettavasti tämä teema oli vielä Talmadgeakin heikompi. On toki mukavaa nähdä täydellisen tuntemattomia elokuvia (The Prisoner of Zenda, 1913 ja Sui grandini del trono, 1912), mutta kysymys tällaisten harvinaisuuksien kohdalla kuuluukin, kuinka kauan pelkkiä kuriositeetteja jaksaa katsoa? Edwin S. Porterin ohjaaman The Prisoner of Zendan rinnalle olisi voinut hyvinkin sijoittaa Rex Ingramin kuuluisamman näkemyksen vuodelta 1922, mutta kenties se olisi vain korostanut vanhemman version kömpelyyttä. Sarjan mielenkiintoisin tuttavuus oli Ragnar Hyltén-Cavalliuksen ohjaama komedia Hänen kuninkaallinen korkeutensa shinglaa (Hans Kungl. Höghet shinglar, 1928).
Toinen Ruritania-sarjassa häirinnyt seikka olivat uutiskatsaukset, joita vyörytettiin enemmän kuin tarpeeksi. Kuninkaallisten paraatien ja hevoskilpailuiden esittämiselle on tietysti aina paikkansa, mutta kenties tällaisten katsausten määrää olisi voinut supistaa ohjelmiston ajallisen rajoittuneisuuden vuoksi? Historiasta itsekin kiinnostuneena uskon, että vähemmän olisi ollut enemmän, sillä nyt näistä uutiskatsauksista ei jäänyt mieleen juuri mitään, kun taas aihepiirin ympärille sijoitetut lyhytkomediat (Hänen kuninkaallinen oveluutensa, 1920, kuva alh. oik., Rupert of Hee Haw, 1924 ja Long Fliv the King, 1926) olivat huomattavasti innostavampia. Ruritania-sarja jatkuu tiettävästi ensi vuonna, joten on mielenkiintoista nähdä, miten se tullaan rakentamaan.
TYPISTETTY KLASSIKKORYHMÄ
Vaikka Pordenonen tärkein anti ovatkin uudet restauroinnit ja elokuvaharvinaisuudet, olen aina pitänyt Canon Revisited -sarjaa niiden veroisena jo pelkästään senkin vuoksi, että ne antavat oivaa vastapainoa valkokankaalla nähtäville erikoisuuksille. Tänä vuonna suosikkisarjani oli valitettavasti typistynyt kolmen pitkän elokuvan mittaiseksi: Abel Gancen mielipuolinen La dixième symphonie (1918) meni torkkuessa, mutta Robert J. Flahertyn Nanook – pakkasen poika (1922) ja Viktor Tourjanskyn Seikkailijain kuningas (1929) tuli tuijotettua tarkalla silmällä. Nanookissa häiritsi musiikin epätasaisuus, Seikkailijain kuninkaassa puolestaan sinne tänne levittäytyvät juonisäikeet. Yllättäen tähän sarjaan sijoitettu, vasta muutama vuosi sitten löydetty Franciszka ja Stefan Themersonin ohjaama Europa (1931-1932) oli sen sijaan erittäin innostava lyhytelokuva, yksi festivaalin harvoista uusista helmistä (kuva ylh. vas.).
LOPUKSI
Jotta lukijalle ei tulisi mielikuvaa, että koko festivaali olisi ollut ajanhukkaa, on syytä nostaa esiin muutamia miellyttäviä yllätyksiä. Itselleni merkittävimmäksi osoittautui Tod Browningin Kädetön Alfonso -elokuvan uusi rekonstruointi, joka kasvatti elokuvan kestoa 15 minuutilla ja sai sen eriskummalliseen tarinaan lisää syvyyttä. Ensimmäinen Islannissa koskaan kuvattu elokuva, tanskalaisen Gunnar Sommerfeldtin Borg-suvun historia 1-2 (1920) ihastutti humaanilla tarinallaan ja varmaotteisella toteutuksellaan. Käsikirjoittajana paremmin tunnetun Frances Marionin jälkimmäinen ohjaustyö Hätävalhe (1921) oli mukavan pienimuotoinen sosiaalidraama, Adam Krzeptowskin Bialy Slad (1932) pesi maisemiensa osalta saksalaiset vuoristoelokuvat mennen tullen, Aleksandrs Rusteikisin Lacplesis (1930, kuva ylh. oik.) kartoitti Latvian historiaa kiinnostavasti ja Lumièren veljesten lyhytelokuvasarja lumosi yksinkertaisuudellaan.
Olen kahtena edellisenä vuonna katsellut festivaalia striimiltä ja etenkin viime vuosi jätti sen osalta todella pahan jälkimaun. Ilmeisesti festivaalijärjestäjät olivat saaneet elokuvavalinnoista palautetta, sillä tänä vuonna striimillekin osui näkemisen arvoisia elokuvia ja monet harrastajat ovatkin kehuneet Pordenonen tämän vuoden tätä osuutta vuolaasti. Toivottavasti striimauksen taso pysyy korkeana myös ensi vuonna, kaikilla kun ei edelleenkään ole mahdollisuutta matkustaa viikoksi Italiaan mykkäelokuvia katsomaan.
KATSOTUT PITKÄT ELOKUVAT
Edward José: The Moth (1917) – August Blom: Musta kansleri (Den sorte kansler, 1912) – Ubaldo Maria Del Colle: Taistelu valtaistuimesta (Sui gradini del trono, 1912) – Tod Browning: Kädetön Alfonso (The Unknown, 1927) – Charles Miller: Ghosts of Yesterday (1918) – Edwin S. Porter: The Prisoner of Zenda (1913) – Robert J. Flaherty: Nanook – pakkasen poika (Nanook of the North, 1922) – Sidney A. Franklin: The Forbidden City (1918) – Karel Plicka: Po horách, po dolách (1930) – Sidney A. Franklin: Intiaanitytön rakkaus (The Heart of Wetona, 1919) – Aleksandrs Rusteikis: Lacplesis (1930) – Ragnar Hyltén-Cavallius: Hänen kuninkaallinen korkeutensa shinglaa (Hans Kungl. Höghet shinglar, 1928) – Céline Gailleurd, Olivien Bohler: Italia. Il fuoco, la cenere (2021) – Frank Borzage: Lady (The Lady, 1925) – R. William Neill: Yes or No (1920) – Adam Krzeptowski: Bialy Slad (1932) – Gunnar Sommerfeldt: Borg-suvun historia 1-2 (Borgslægtens Historie, 1920) – Herbert Brenon: Suljettujen ovien takana (The Sign on the Door, 1921) – Dimitri Buchowetzki: Graustarkin prinsessa (Graustark, 1925) – E. Mason Hopper: Mabelin huoneessa (Up in Mabel’s Room, 1926) – Frances Marion: Hätävalhe (Just Around the Corner, 1921) – Victor Tourjansky: Seikkailijain kuningas (Manolescu, 1929) – Alan Crosland: Kolme viikkoa (Three Weeks, 1924) – Eugenio Perego: Profanazione (1924-1926)