Nellie Jarvis on kiertolaiselämää vanhempiensa kanssa viettävä tyttönen. Kerran Kentuckyn maaseudulla leireillessään tyttö näkee erään avioparin murhaavan nuoren naisen. Vanhemmat eivät usko Nellien tarinaa ja niinpä tyttökin pyyhkii tapahtuman mielestään. Kymmenen vuotta myöhemmin Nellie liikuskelee jälleen samoilla seuduilla, tällä kertaa äitinsä kanssa, sillä isä on jo kuollut. Myös äiti tekee kuolemaa ja tälle apua hakiessaan Nellie tutustuu Hiltonin perheeseen. Äidin kuoltua ystävällinen, mutta pahassa ahdingossa elävä perhe tarjoaa hänelle asuinpaikkaa. Tyttö suostuu ehdotukseen. Ahdingon käydessä yhä sietämättömämmäksi Nellien on löydettävä jostain työtä ja hän pestautuu kotiapulaiseksi naapuritalon pariskunnalle. Nämä ovat juuri Nellien näkemät murhaajat, mutta tyttö ei enää muista heitä.
D. W. Griffithin unohdettujen elokuvien joukkoon lukeutuva The Greatest Question päätti hänen kiireisen, kuusi elokuvaa sisältäneen vuoden 1919. Samalla se oli myös hänen viimeinen Hollywoodissa valmistunut elokuvansa ennen muuttoa itärannikolle, Mamaroneckin studioille. Hivenen onnistuneempaa läksiäislahjaa olisi Griffithille toivonut, sillä vaikka monet hänen maalaiselokuvistaan tarinoiden suhteen kieltämättä heikohkoja ovatkin, on Griffith poikkeuksetta onnistunut herättämään ne henkiin nimenomaan toteutuksellaan. The Greatest Question sen sijaan jää elottomaksi miltei joka alueella.
Kuusi pitkää elokuvaa yhden vuoden aikana oli liikaa Griffithillekin, sillä The Greatest Question yrittää olla hieman liikaa kaikkea onnistumatta missään kaksisesti. Juoni rönsyilee liikaa joka taholle ilman, että mistään saa kunnon otetta. Draama on kovin köykäistä, Nellien ja Hiltonien pojan Jimmien ihastumisviritelmät hengettömiä, tarinan jännityselementit hyödyntämättömiä ja henkilöt kauttaaltaan yhdentekeviä. Kun tähän vielä lisätään melko poukkoilevia juonenkäänteitä, monin paikoin irrallisia kohtauksia, unien ja tuonpuoleisen tuomaa mystiikkaa ja latteaakin latteampi lopetus, on käsissä ohjaajansa heikoimpiin tuotoksiin lukeutuva sekasotku, joka tuskin innostaa edes innokkaimpia Griffith-fanaatikkoja. Muutama varsin hienosti toteutettu kohtaus hukkuu mitättömyyksien joukkoon ja Billy Bitzerin hienot maalaismaisemaotokset menevät edellä mainittuja heikkouksia vasten täysin hukkaan.
Näyttelijät ovat tuttuja monista Griffithin aiemmista elokuvista. Lillian Gish esittää Nellietä tavoilleen uskollisen vakuuttavasti, mutta ei hänkään onnistu hilaamaan kokonaisuutta kuiville. Robert Harron hänen ihastuksenaan on myös kelvollinen, joskaan ei mitenkään mieleen jäävä. Parhaimmista suorituksista vastaavat Hiltonien sodassa kuoleva poika Ralph Graves sekä perheen äitiä esittävä Eugenie Besserer. Paikka paikoin näytteleminen on liian teatraalista ja erityisen häiritseviä tällä saralla ovat tarinan murhaajat, joiden työskentelyä on paikoin jopa tuskallista katsoa. Hahmoista kiinnostavin, Josephine Crowellin esittämä rouva Cain on Katkenneiden kukkasten (1919) Battling Burrowsin naispuolinen vastine, sadisti vailla vertaa.
Griffithin vaalima näyttelijäryhmä menetti tämän elokuvan myötä jälleen yhden jäsenen. Vuodesta 1908 lähtien ohjaajalle työskennellyt Harron kuoli salaperäisissä olosuhteissa newyorkilaisessa hotellihuoneessa. Koskaan ei ole saatu selville tekikö hän itsemurhan – Harron oli masentunut Griffithin päätöksestä kiinnittää Richard Barthelmess hänen tilalleen tulevien elokuviensa miespääosiin – vai laukesiko hänen hallussaan ollut revolveri vahingossa, kuten Harron itse kuolinvuoteellaan kertoi. Robert Harron oli kuollessaan vasta 27-vuotias, mutta silti yli kahdensadan elokuvaroolin veteraani.
Tuotanto: D. W. Griffith Inc.
Ohjaus: D. W. Griffith
Käsikirjoitus: Stanner E. V. Taylor (William Halen tarinasta)
Kuvaus: G. W. Bitzer
Leikkaus: James Smith
Näyttelijät: Lillian Gish (Nellie Jarvis), Robert Harron (Jimmie Hilton), Ralph Graves (John Hilton jr.), Eugenie Besserer (rva Hilton), George Fawcett (hra Hilton), Tom Wilson (Zeke), George Nichols (hra Cain), Josephine Crowell (rva Cain)