1920-luku oli sirkusmaailmaan sijoittuvien elokuvien kultainen vuosikymmen. Ei ihme, sillä tarjosihan sirkus puitteineen rajattomat mahdollisuudet millaiseen elokuvaan tahansa genrestä riippumatta. Victor Sjöströmin mestarillinen Hän joka saa korvapuustit, (1924) oli tuohon kiehtovaan maailmaan sijoittuvien elokuvien varhainen edelläkävijä, mutta varsinainen innostus puhkesi vuotta myöhemmin saksalaisen E. A. Dupontin tyylikkään Varieteen (1925) myötä. Dupontin innostamana monet ohjaajat alkoivat sijoittaa elokuviaan sirkusmiljööseen ja varsinkin Metro-Goldwyn-Mayerin kauhumaestro, sirkuselämää itsekin nuorena viettänyt Tod Browning, tuli käyttämään sitä useasti elokuvissaan.
Charles Chaplinin neljäs pitkä elokuva sijoittuu kiertävään, yleisökadosta kärsivään sirkukseen. Klovnit eivät naurata ja muutenkin meno areenalla on vähän niin ja näin. Kesken tavanomaisen, tylsän esityksen, areenalle säntää poliisin takaa-ajama Kulkuri, joka toilailuillaan saa yleisön räjähtämään naurusta. Se vaatii saada nähdä "hassun miehen" toilailuja lisää ja niinpä sirkuksen johtaja kiinnittää Kulkurin seurueeseen. Tästä alkaa tarina, josta ei puutu vauhtia, jännitystä, romantiikkaa ja hauskoja tilanteita.
Sirkus osoittautui Chaplinille todelliseksi ongelmavyyhdeksi. Valmista filmimateriaalia tuhoutui laboratoriossa, tulipalo tuhosi lavasteet ja Chaplin tunsi koko ajan epävarmuutta lähestyvää läpimurtoaan tekevän äänielokuvan takia. Nämä kaikki olisivat olleet vielä kestettävissä, mutta suurin ongelma ilmaantui hänen toisen vaimonsa, Lita Greyn, taholta. Chaplinin avioliitto oli jo pitkään ollut vastatuulessa, mutta lopulliseksi helvetiksi se muuttui Sirkuksen kuvausten aikana. Eroa hakenut Grey ei ainoastaan yrittänyt saada osuutta Chaplinin omaisuudesta, vaan pyrki asianajajiensa avulla tuhoamaan koko Chaplinin uran ja maineen tuomalla julki mitä törkeimpiä seikkoja heidän avioliitostaan. Lukuisat oikeudenkäynnit aiheuttivat Chaplinille hermoromahduksen, joten ei ihme, ettei hän noteeraa lainkaan Sirkusta omassa elämäkerrassaan.
Sirkus on jäänyt aina jollain tapaa Kultakuumeen (1925) ja Kaupungin valojen (1931) varjoon. Vaikka se ei olekaan aivan näiden mestariteosten veroinen, on se kestänyt hyvin aikaa ja jaksaa naurattaa yhä kerta toisensa jälkeen. Komediana Sirkus on Chaplinin pitkistä elokuvista suoraviivaisin ja paikoittain tuntuu jopa siltä, että hän palaa elokuvallaan uransa alkuaikoihin, sillä siinä on mukana paljon Keystonen hengessä tehtyjä gageja. Pelkkää yksioikoista komediaa elokuva ei kuitenkaan ole, sillä Chaplinin elämään tutustuneet katsojat löytävät elokuvasta helposti viittauksia tapahtumiin niin elokuvamaailmasta kuin hänen yksityiselämästäänkin.
Sirkus on itse asiassa oiva osoitus siitä, miksi Chaplin oli aikakautensa suurin koomikko. Hänen elokuvissaan ei komiikka noussut koskaan itse tarinaa keskeisemmälle sijalle, eivätkä hänen elokuvansa koskaan rakentuneet ainoastaan yhden, pitkän gagin varaan. Vaikka Chaplin lataa yksinkertaisen melodraamansa täyteen vauhdikkaita tilanteita, ei ote tarinasta herpaannu hetkeksikään, vaan kaikki pysyy taitavasti ja tiiviisti koossa.
Chaplinin pelko elokuvansa menestymättömyydestä osoittautui turhaksi. Vaikka äänielokuva alkoikin vähitellen olla päivän kuuma puheenaihe, otti yleisö elokuvan hyvin vastaan ja kriitikot olivat mielissään siitä, että Chaplin palasi Sirkuksen myötä juurilleen, yksinkertaisen komedian mestariksi. Ensimmäistä kertaa kokoontunut Oscar-komitea palkitsi Chaplinin kunnia-Oscarilla, jonka perusteina olivat yksinkertaisesti monipuolisuus ja nerous näyttelemisessä, käsikirjoittamisessa, ohjaamisessa sekä tuottamisessa elokuvassaan. Seuraavan kerran hänelle ojennettiin kultainen pysti vasta vuonna 1972, elämäntyöstään.
Tuotanto: Charles Chaplin - United Artistsille
Ohjaus: Charles Chaplin
Käsikirjoitus: Charles Chaplin
Kuvaus: Roland Totheroh
Lavastus: Charles D. Hall
Leikkaus: Charles Chaplin
Musiikki: Charles Chaplin (uusi säestys 1970)
Näyttelijät: Charlie Chaplin (Kulkuri), Merna Kennedy (tyttö), Allan Garcia (sirkuksen omistaja), Harry Crocker (nuorallakävelijä Rex), Henry Bergman (vanha klovni), George Davis (taikuri)