STILLIEN TAIKAA


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Elokuva on 24 kuvaa sekunnissa – toisinaan toki myös jo 48 kuvaa – mutta joskus yksi ainoa still-kuva riittää herättämään katsojan mielenkiinnon elokuvaa kohtaan. Sen ei välttämättä tarvitse olla otettu suoraan elokuvasta, vaan usein myös mainosmiesten taitavasti sommittelema kuvakin käy. Itse olen tehnyt monia elokuvavalintoja pelkästään valokuvien perusteella. Joskus nämä valinnat ovat osuneet täydellisesti nappiin, joskus näkemäni stilli on jäänyt elokuvan parhaaksi anniksi.

Tämä lista syntyi silkasta ilosta palata harrastuksen alkulähteille, aikaan, jolloin valokuvat olivat usein se, mitä monista elokuvista oli mahdollisuus nähdä. Lista ei luonnollisestikaan sisällä kaikkia vuosien saatossa ihastelemiani valokuvia, vaan ainoastaan tärkeimmät. Kuvat ovat mustavalkoisia sen vuoksi, että sellaisina ne olen ensimmäisellä katselukerralla poikkeuksetta nähnyt.


Bronenosets Potemkin

Bronenosets Potemkin (Panssarilaiva Potemkin, 1925)

Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat -kirjoihin johtava kuva, jolle ei ole oikein mitään selkeää mielikuvaa. Todennäköisesti tämä on jäänyt mieleen siksi, että Sergei Eisensteinin ohjaamasta vallankumousklassikosta kertovaa tekstiä on tullut selattua vuosien saatossa suuntaan jos toiseenkin ja kun tämä on siinä etusivulla, niin väkisinhän sitä tulee aina ihailtua.


Greed

Greed (Ahneus, 1925)

Kaksi miestä, autiomaa, kuollut aasi, väkivalta, murha, kuolema. Yksi voimakkaimpia elokuvista otettuja valokuvia, joka jo yksinään riittäisi todistamaan Erich von Stroheimin olleen muuta maailmaa huomattavasti edellä. Tässä kuvassa on jotain niin ehdotonta, peruuttamatonta ja raakaa, että se saa minunlaiseni väkivaltaa kaihtavankin kiinnostumaan: miten tähän pisteeseen on tultu, mistä tässä oikein on kyse?


The Human Wreckage

The Human Wreckage (Kokaiini, 1923)

Narkomaaneja ei ole Hollywood-elokuvissa liiemmin nähty, eikä nähdä enää tässäkään, sillä huumeisiin kuolleen tähtinäyttelijä Wallace Fordin lesken, Dorothy Davenportin, tuottama Kokaiini on kadonnut aikapäiviä sitten. Kuva on hyvin teennäinen, mutta silti siinä on voimaa ja paljastavuutta, haluaahan se sanoa, ettei Hollywood ole koskaan ollut sellainen, millaisena se on tarjottu.


London After Midnight

London After Midnight (Laukaus yössä, 1927)

Murnaun Nosferatu herätti kiinnostuksen (mykkä)kauhua kohtaan ja tämä kuva sinetöi kaiken. ”Lon Chaney Sr. pelottelee filmissä London After Midnight” luki Portti-lehden Vampyyriartikkelin kuvatekstissä vuonna 1993 (kirj. Asko Alanen). Raimo Nikkosen samaisen artikkelin loppuun kokoaman vampyyrielokuvalistauksen mukaan useimmat kelat olisi sittemmin löydetty, mutta valitettavasti tämä taitaa olla väärää informaatiota. Chaneyn mielipuolinen ilme ja jotenkin erikoisesti vääntyneet sormet luovat todella oudon illuusion, jota nykykauhistelut eivät onnistu saavuttamaan.


Manhatta

Manhatta (1921)

Tämän kuvan selittäminen on vaikeampaa, ehkä sen esteettisyys vain lumoaa. Joka tapauksessa, tämän näin ensimmäisen kerran Film Art: An Introduction -kirjan sivuilla, jota luin kirjoittaessani esseetä avoimen yliopiston opintojaksoa varten. En ollut koskaan nähnyt Manhattaa, vaikka olin kyllä tietoinen sen olemassa olosta ja erittäin kiinnostunut siitä. Loistava kymmenminuuttinen näin jälkeenpäin todettuna.


Mantrap

Mantrap (Synti joka houkuttelee, 1926)

Näin Clara Bown klassikkoelokuvan ”Jokin” aikoinaan Forssassa ja se osoittautui ensi katsomalta pettymykseksi – jopa niin, että olin valmis hautaamaan Claran menetettyjen mykkätähtien joukkoon. Jokunen vuosi myöhemmin katselin Kevin Brownlown Hollywood-dokumenttia Youtubessa ja sen alkujaksossa nähdään Claralta juuri tämä kohtaus. Tässä on jotain niin puoleensavetävää ja viettelevää, että etsinnät elokuvan löytämiseksi piti aloittaa välittömästi. Onneksi löytyi, onhan Synti joka houkuttelee verrattain mielenkiintoinen tuttavuus.


Nosferatu

Nosferatu (1922)

Helsinki, Suomalainen kirjakauppa, taisi olla kevättalvi 1986. Kävin tuohon aikaan säännöllisesti pääkaupungissa ja erään matkan päätteeksi sain lukemiseksi Noidan käsikirjan. Kummitusjutut olivat hyytäviä, samoin kuin tarinat vampyyreistä, ihmissusista ja kaikenlaisista kummajaisista, mutta parhaat tekstit osuivat kuitenkin elokuvien hirviöitä esitteleville aukeamille. Niissä oli kuva myös auringonnousuun haihtuvasta vampyyristä. Kuvassa on outoa surumieltä ja menetyksen tunnetta: vampyyri katoaa iäksi, mutta minne? Kuva lumosi nuoren miehen välittömästi ja on siitä lähtien ollut itselleni se kaikkein tärkein elokuvista koskaan otettu stilli.


Otets Sergi

Otets Sergi (Isä Sergius, 1918)

Tämä kuva on Peter von Baghin Elokuvan historia -järkäleessä ja itse elokuvasta nähdään pieni pätkä myös Aki Kaurismäen kulttiklassikossa Calamari Union, jossa muutama Frank eksyy elokuvateatteri Orioniin kesken matkanteon. Pitkäpartainen mies, luostari tai kirkko, valmistumisaika Venäjän vallankumousvuosi, klassikkoasema, historian raskaiden siipien havina – Isä Sergius on vahva linkki jonnekin aikakausien taakse ja elokuviin, jotka ovat kadonneet tavoittamattomiin.


The Outcasts of the Poker Flats

The Outcasts of the Poker Flats (1919)

Varjoissa lymyävä mies, rantaan saapuva siipiratasalus, veden ylle kaartuvat synkät puut… Tässä samalla sekä romanttisessa että hivenen ränsistyneessä kuvassa on mielikuvitusta hivelevää tunnetta siitä, että jotain valonarkaa ja rikollista on ilmiselvästi tapahtumassa. Vai onko, sillä sitä emme saa todennäköisesti koskaan tietää, onhan tämä John Fordin western ollut kadoksissa jo iät ja ajat. Tämä kuva toimii nimenomaan mustavalkoisena, sävytettynä sen teho ei todennäköisesti olisi yhtä suuri. Kuva on otettu Lindsay Andersonin John Ford -teoksesta.


The Phantom of the Opera

The Phantom of the Opera (Suuren oopperan kummitus, 1925)

Tein aikoinaan listan elokuvista, joiden näkemisen jälkeen olisin ollut valmis lopettamaan koko harrastuksen. Rupert Julianin Suuren oopperan kummitus kuului tälle listalle (kuten onneksi myös kadonneeksi merkitty London After Midnightkin, joten olen voinut jatkaa helpottunein mielin nyt jo maaniseksi muuttunutta mykkäelokuvien keräämistä). Luurankokasvoinen mies, joka on noussut Pariisin suuren oopperan kellareista ihmisten ilmoille kesken suurimpien juhlien, tuntui jotenkin tavallista jännittävämmältä ainakin Tiedon rajamailla -teoksen sivuilta tarkasteltaessa joskus 1980-luvulla. Elokuva itsessään osoittautui hienoiseksi pettymykseksi, mutta se ei ole ainakaan loistoroolin tehneen Lon Chaneyn syy.


The River

The River (Rakkauden virta, 1929)

Kaunis ja viettelevä nainen (Mary Duncan) sekä siloposkinen ja viaton nuori mies (Charles Farrell) tarkasti sommiteltuna kuvassa, joka on kuin kutsu eroottiseen seikkailuun. Frank Borzage oli parantumaton romantikko, joka osasi kuvata ihmisten välisen kanssakäymisen aina hivenen suurempana ja koskettavampana kuin mitä se kenties pystyi olemaankaan. Olin todistanut pääosakaksikon kemian toimivan jo Murnaun Suurkaupungin tytössä, joten uskalsin toivoa, että Borzagen kehuttu rakkauselokuva olisi vähintään sen veroinen. Olihan se, kenties vielä suurempikin.


Sunrise

Sunrise (Auringonnousu, 1927)

Murnaun Auringonnousu lukeutui pitkään niiden myyttisten elokuvien joukkoon, josta saattoi lukea kaikkialta, mutta joka ei koskaan tullut televisiosta. Niinpä piti matkata keväällä 2002 Orioniin asti uteliaisuuttaan tyydyttämään. Tällaista kohtaustahan ei itse elokuvassa ole, vaan tapahtumat on koettu jo aikaisemmin, mikä ei kuitenkaan heikennä kuvan tehoa lainkaan. Vaikuttavasti sommiteltu otos, jossa elämä ja kauneus (järvi, kaislat, aurinkoinen iltapäivä) ja kuolema ja rumuus (uhkaava mies, väkivallan ja kuoleman uhka) sulautuvat katseen vangitsevaksi kokonaisuudeksi. Murnau oli kuvien mestari, olipa niitä sekunnissa sitten yksi tai kaksikymmentäneljä. Toinen kuuluisa kuva, jossa George O’Brien seisoo yöllisellä suolla, on myös itselleni merkittävä.


Suvinen satu

Suvinen satu (1925)

Erkki Karun kirottu salonkikomedia Suvinen satu on pitkään ollut minulle lähestulkoon samanlainen Graalin malja kuin Tod Browningin London After Midnight, eikä vähiten tämän kuvan vuoksi: iltapuvut, kimalteleva järvi ja pieni soutuvene selvästikin romanttisessa kohtauksessa kun eivät ole kaikkein tyypillisimpiä näkyjä kotimaisen mykkäelokuvan saralla. Elokuvaa on tietääkseni mahdotonta restauroida enää alkuperäiseen loistoonsa, mutta tallella oleva kuvamateriaalikin riittää osoittamaan, että Suvinen satu oli mainettaan parempi teos ja jos ei nyt ihan kansainvälistä kärkeä, niin kansallista parhaimmistoa kuitenkin.


Tarzan of the Apes

Tarzan of the Apes (Tarzan apinain kuningas, 1918)

Elmo Lincolnin roolisuorituksesta ja sopivuudesta yleensäkin Tarzanin rooliin voidaan olla montaa mieltä, mutta lapsena lukuisia viidakkomiehen seikkailuja ja Johnny Weissmüllerin elokuvia ahmineena en voinut sivuuttaa tätä kuvaa olankohautuksella. Ei kannattanutkaan, sillä Scott Sidneyn vuonna 1918 ohjaama Tarzan apinain kuningas on huomattavasti parempi elokuva, kuin millaiseksi se tänä päivänä mielletään. Tässä kuvassa on jotain huomattavasti aidompaa, kuin M-G-M:n tuottamissa 1930-luvun Tarzaneissa, niin mahtavia kuin ne joskus olivatkin.


Through the Back Door

Through the Back Door (Takatietä onneen, 1921)

Olin todella pitkään paitsiossa Mary Pickfordin elokuvien suhteen, mutta muutama vuosi sitten koin valaistumisen, kiitos pitkälti Kevin Brownlown Pickford-kirjan ansiosta. Sen takakantta koristaa tämä humoristinen kuva pienestä tytöstä onkimassa kuralammikosta. Ei tällaisia keksi enää kukaan ja tuskin se nykykatsojaa enää naurattaisikaan, mutta omalla kohdallani Pickfordin huumori toimii aina. Draaman kanssa on joskus vähän vaikeampaa.




© 15.12.2013 Kari Glödstaf