SUOMALAINEN MYKKÄELOKUVA

1920-luku, Suomi-Filmin vuosikymmen

1918-1931


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Suomalainen elokuva oli itsenäisyyden alussa ajautunut vaikeaan tilanteeseen. Teatteriala ja maahantuonti kukoistivat entiseen malliin, mutta tuotantopuolella oli tukkoista. Suuryhtiön perustaminen oli epäonnistunut, Hjalmar V. Pohjanheimon Lyyra oli pysyttäytynyt viimeiset vuodet syrjässä ja uusia tekijöitä kaivattiin kipeästi. Vaikeaa elokuvien teko myös oli entisessä isäntämaassamme Neuvostoliitossakin, mutta heillä oli sentään vankemmat perinteet, tietotaitoa sekä kunnianhimoa, joka kiteytyi Leninin kuuluisaan toteamukseen ”elokuva on kaikista taiteista tärkein”. Niinpä itänaapurimme nousikin muutamassa vuodessa elokuvajättiläisten joukkoon ja synnytti kokonaisen ohjaajasukupolven, joiden teoksia ihaillaan vielä tänäänkin.

Suomalainen elokuvatuotanto lähti vähitellen kuitenkin nousuun ja vaikka lähtökohdat olivat vaatimattomat, myös menestystä siunaantui. Ei meillä edelleenkään ollut naapurimaiden kaltaisia tuotantokoneistoja, ruotsalaisten ohjaajasuuruuksien veroisia taitureita, neuvostoliittolaisia elokuvataiteen kehittäjiä ja tutkijoita tai kansainvälisesti tunnettuja tähtiä. Sen sijaan meillä oli puhdas suomalainen luonto ja maaseutu, useita filmattavia kirjailijoita ja tarinoita sekä halua kehittyä ja kehittää kansallista elokuvatoimintaa. Viimeinen seikka kulminoituu erittäin painokkaasti elokuva-alan uuteen tulokkaaseen, teatterimaailmassa menestystä niittäneeseen Erkki Karuun, jonka jäntevä figuuri tuli hallitsemaan koko suomalaista elokuvaa 1920-luvun ajan.


SUOMI-FILMIN SYNTY JA MENESTYS
Suomen Filmikuvaamo Osakeyhtiö perustettiin hyvin vaatimattomissa oloissa Helsingissä 20. joulukuuta 1919. Viisimiehisen yhtiön (Erkki Karu, Teuvo Puro, Martti Tuukka, Karl Fager, Ilmari Mattson) rahavarat olivat elokuvien tuottamista ajatellen erittäin niukat, mutta kuvaustöiden lisäksi yhtiö myi myös lavasteita ja koristeita, joiden avulla talous pysyi kunnossa. Taitavana lavastajana tunnetun Karun johdolla yhtiö sai varsin vankan jalansijan teatterilavasteiden valmistajana ja ensimmäisten vuosien ajan Suomen Filmiteollisuuden tulot olivatkin pitkälti näiden töiden varassa. Yhtiön ensimmäinen lyhytelokuva, Vapaussodan päättymisen muistopäivä, filmattiin toukokuussa 1920.

Yhtiön suunnitelmat olivat kunnianhimoisempia kuin pelkästään uutisfilmien tuottaminen ja se pyrkikin pääsemään mahdollisimman pian myös näytelmäelokuvamarkkinoille. Tämä ei ollut mahdollista ennen kuin Suomen Filmikuvaamo sai uudet, suuremmat toimitilat, jotka löytyivät lopulta Vironkadulla sijaitsevasta tennishallista. Teuvo Puron mukaan uusien tilojen kunnostus hoidettiin pääosin talkoovoimin ja lopputuloksesta tuli niin tyydyttävä, että tila sai toimia yhtiön tyyssijana aina vuoteen 1936, jolloin tulipalo tuhosi studiotilat. Yhtiön onneksi kuvauskalusto oli tuolloin muualla, joten toimintaan ei tullut merkittävää katkosta. Huonoa tuuria oli, että myös Munkkisaareen rakennetut uudet studiotilat tuhoutuivat tulipalossa vuonna 1953.

Vironkadun ateljeen valmistumisen jälkeen oli aika keskittyä ensimmäisen kokoillan elokuvan tuottamiseen. Aiheeksi valittiin vastikään ilmestynyt nuortenromaani Ollin oppivuodet, joka oli suositun naiskirjailijamme Anni Swanin käsialaa. Erkki Karu olisi kenties halunnut ohjata johtamansa yhtiön ensimmäisen pitkän elokuvan itse, mutta luovutti kohteliaasti kunnian jo Salaviinanpolttajissa (1907) mukana olleelle Purolle, joka sai myös tehtäväkseen käsikirjoituksen laatimisen. Aivan toimettomaksi ei Karukaan jäänyt, vaan hänelle lankesi suutari Simolinin osan esittäminen. Kesällä 1920 kuvattu ja saman vuoden joulukuussa ensi-iltansa Kino-Palatsissa saanut Ollin oppivuodet on nuorelta yhtiöltä kelpo pelinavaus vielä näin vuosikymmentenkin jälkeen tarkasteltuna. Elokuva sai runsaasti positiivista huomiota ja menestyi myös yleisömäärässä mitattuna mainiosti, mutta teki huonojen levityssopimustensa vuoksi tappiota. Tuohon aikaan ”elokuva-alan arvoketju ja solmitut levityssopimukset olivat sellaiset, ettei valmistaja voinut niillä päästä omilleen” (tutkijatohtori Outi Hupaniittu).

Suomi-Filmiksi nimensä alkuvuonna 1921 muuttaneen yhtiön ensimmäinen uuden nimen alla julkaistu elokuva, niin ikään Teuvo Puron ohjaama Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa (1921) jäi menestykseltään vaatimattomaksi. Kovin kaksisesti ei menestynyt myöskään Aleksis Kiven samannimiseen näytelmään perustuva Kihlaus (1922), joka oli ensimmäinen saksalaisen Kurt Jägerin Suomi-Filmille kuvaama elokuva. 1920-luvun alussa Suomeen saapunut Jäger (oik. Kurt Gustav Otto Jaeger) teki pitkän uran suomalaisessa elokuvassa toimien kuvaamisen lisäksi myös tuottajana ja elokuvateattereille suunnatun Jägerphon-äänentoistomenetelmän kehittäjänä. Jäger jäi pysyvästi maahamme, sai kansalaisoikeudet vuonna 1933, kansalaisuuden 1948 ja asui Helsingissä kuolemaansa 1965 asti. Maija-Liisa Wassmund ohjasi hänestä vuonna 1994 dokumenttielokuvan Kurt Jäger – erään vierasmaalaisen tarina.

Suomi-Filmin tilillä oli kolme elokuvaa, joista yksikään ei ollut tuottanut vielä voittoa. Neljäs elokuva käänsi kuitenkin suunnan. Minna Canthin viimeiseksi jääneen näytelmän pohjalta valmistunut Anna-Liisa (1922) oli suurmenestys ja elokuvaa saatiin myytyä ulkomaille aina Yhdysvaltoja myöten. Ajan hammas on nakertanut paikoin tätä Teuvo Puron ja Jussi Snellmanin yhdessä ohjaamaa elokuvaa, mutta ei pahoin ja Anna-Liisa onkin yksi suomalaisen mykkäelokuvan suurista teoksista.


Erkki Karu                  Nummisuutarit

Erkki Karu (kuva ylh. vas.) oli tehnyt vuosikymmenen alussa kaksi lyhytelokuvaa Suomen Biografi Osakeyhtiölle (Ylioppilas Pöllövaaran kihlaus sekä Sotagulashi Kaiun häiritty kesäloma, molemmat 1920), mutta Suomi-Filmissä hän oli toistaiseksi keskittynyt kaikkeen muuhun paitsi ohjaamiseen, vaikka se olikin hänen suurin intohimonsa. Ensimmäinen yhtiölle tehty ohjaustyö, vuonna 1922 valmistunut dokumenttielokuva Finlandia syntyi yhteistyössä Eero Leväluoman kanssa, mutta heti seuraavana vuonna oli ensimmäisen oman näytelmäelokuvan vuoro. Väinö Katajan samannimiseen romaanin perustuva Koskenlaskijan morsian (1923) on suomalaisen mykkäelokuvan kulmakiviä, mutta vieläkin hienompaa oli tulossa. Aleksis Kiven kansankomedian pohjalta luotu Nummisuutarit (1923, kuva ylh. oik.) on Karun elokuvauran kirkkain helmi ja ylittämätön kotimainen mykkäelokuva muutenkin. Kun joukkoon lisätään vielä lyhytelokuva Kun isällä on hammassärky (1923), voidaan todeta Erkki Karun nousseen kertaryminällä kotimaisten elokuvaohjaajien eturiviin.

Suomi-Filmi oli muutamassa vuodessa kohonnut maamme näytelmäelokuvien merkittävimmäksi tekijäksi, mutta se halusi hallita myös levitystoimintaa, koska vain siten yhtiö pystyi käärimään elokuvistaan maksimaalisen tuoton. Niinpä Suomi-Filmin johtokunnan mielenkiinto kääntyi Suomen Biografi Osakeyhtiön suuntaan, jolla oli maan suurin elokuvatoimisto ja teattereitakin kaikissa suurissa kaupungeissa. Erkki Karun ja kumppaneiden onneksi Biografin johto ei tuntenut enää suurta poltetta elokuvatoimintaan, joka oli kiristynyt huomattavasti kansainvälisen kilpailun vuoksi. Karu seurasi tilannetta tarkkaavaisena ja lopulta, toukokuun 6. päivänä 1926 solmittiin kauppa, jossa Suomi-Filmi osti Suomen Biografi Osakeyhtiön itselleen. Kari Uusitalo kuvaa tätä tapaukseksi, jossa ”kirppu sananmukaisesti nielaisi elefantin”. Erkki Karu siirtyi uuden yhtiön johtoon, mutta säilytti asemansa myös Suomi-Filmin toimitusjohtajana.

Yhtiön – tai oikeastaan Erkki Karun – suunnitelmat kävivät vuosi vuodelta hullummiksi. Elokuvien tuottaminen ja jakelu olivat tiukasti yhtiön hyppysissä, joten mitä seuraavaksi? Maailmalla vauhti kiihtyi kiihtymistään, raha virtasi ja voitot kasvoivat. Myös Karu syyllistyi vauhtisokeuteen ja alkoi suunnitella Suomi-Filmille omaa pilvenpiirtäjää Helsingin keskustaan. Ideassa ei sinänsä ollut suurta vikaa, mutta toimitusjohtajan mielenkiinto kiinnittyi aiheeseen siinä määrin kokonaisvaltaisesti, että vuosikymmenen lopulla ilmaantuneet tuhon enteet jäivät häneltä joko täysin huomaamatta tai sitten hän ei suhtautunut tulevaan talouskurimukseen riittävällä vakavuudella. Äänielokuvan vaatimat uudistukset, yhtiön jatkuva velkaantuminen ja Karun kieltämättä varsin ylellinen elämäntyyli ja yksinvaltius ajoivat Suomi-Filmin 1930-luvun alussa ahdinkoon. Tilanne johti lopulta siihen, että Karu uuden osakeannin myötä Karu menetti osake-enemmistönsä ja joutui hallituksessa alakynteen. Hän erosi toimitusjohtajan paikalta elokuussa 1933 ja perusti Suomen Filmiteollisuus Oy:n, josta kehittyi muutamassa vuodessa suomalaisen elokuvan suurin tuotantoyhtiö. Suomi-Filmin johtoon nimitettiin lähetystöneuvos Aarne Wuorenheimo, mutta jo marraskuussa yhtiön vetovastuu luovutettiin tulevalle suomalaisen elokuvan suurnimelle, Risto Orkolle (alk. Risto Nylund).


PIENEMPIÄ TOIMIJOITA JA TUHOUTUNEITA ELOKUVIA
”Filminäyttämönämme on – koko maa! Meidän täytyy ottaa kuvia joka paikasta. Milloin filmissä viiletämme koskien kuohuja, milloin virtojen välkkyä soutelemme, saaristot, järvet samoamme, kapuamme tunturit (…) Hakekaapa ulkomailta tervanpolttoa siinä mitassa kuin omassa maassamme! Missä voita valmistetaan mallikelpoisemmin kuin meillä! Kaikkea tätä ja paljon muuta voi filmitaide tehdä suuressa maailmassa tunnetuksi.”

Näin innokkaasti lausui teatteriveteraani Adolf Lindfors vuonna 1919 perustetun Suomen Filmitaide Oy:n perustamiskokouksen jälkeen. Jo ennen itsenäisyyttä suunnitellun, mutta vasta nyt mahdolliseksi koetun elokuvayhtiön suurissa suunnitelmissa oli filmata Kalevalaa, Aleksis Kiven ja Juhani Ahon tuotantoa, Topeliuksen satuja sekä muita kuuluisia kirjallisia teoksiamme. Nämä suunnitelmat jäivät kuitenkin toteutumatta, sillä Suomen Filmitaide Oy jäi lopulta pelkäksi paperiyhtiöksi, joka ei koskaan tehnyt ainoatakaan elokuvaa.

Suomen Filmitaide Oy ei ollut ainoa elokuvakentälle pyrkivä yrittäjä. Vaikka 1920-luku oli Suomi-Filmin vuosikymmen, myös lukuisat muut tuottajaryhmät koettivat satunnaisesti onneaan. Niiden taival jäi vain useimmiten todella lyhyeksi. Rahoituksen saanti oli vaikeaa, tuotantokulut kasvoivat koko ajan, eikä elokuvien levittäminenkään kaikkein helpointa ja halvinta huvia ollut. Kaikkein harmillisinta tässä kaikessa on jälkipolvien kannalta se, että suuri osa näiden pienten toimijoiden tuotannoista on kadonnut tai tuhoutunut.

Oululainen kirjailija Teuvo Pakkala kokeili taitojaan elokuvien parissa kertaalleen. Yritystä varten perustetun Finn Film Osakeyhtiön osakkaat riitautuivat vuonna 1921 valmistuneen Sotapolulla-teoksen huonon menestyksen seurauksena siinä määrin pahasti, että yhtiön toiminta loppui siihen. Kansalaissotaan sijoittuva Sotapolulla (kuva alh.vas.) sentään säilyi, vaikkakin onnekkaasti: elokuvaa pidettiin pitkään kadonneena, kunnes sen ainoa kopio löytyi kuopiolaisen liikkeen sementtivarastosta vuonna 1958.


Sotapolulla                  Kurt Jäger

Hieman enemmän sai aikaiseksi Suomi-Filmin riveissä menestynyt kuvaajamestari Kurt Jäger (kuva ylh. oik.), joka jätti yhtiön vuonna 1925 ja perusti uutisfilmeihin ja laboratoriotyöhön erikoistuneen Oy Taide-Filmi Ab:n. Kolmisenkymmentä uutiskatsausta toimittanut Taide-Filmi päätyi lopulta Jägerin vanhan työnantajan hyppysiin, mikä tarkoitti sitä, että hänen oli perustettava uusi yhtiö. Suomi-Filmissä oli kaupan myötä varmasti odotettu aivan toisenlaista ratkaisua ja oletettu Jägerin jopa palaavan yhtiön riveihin, mutta vielä mitä. Jägerin ja niin ikään Suomi-Filmissä työskennelleen Teuvo Puron yhteinen yritys, Oy Komedia Filmi Ab, näki päivänvalon toukokuussa 1926. Yhtiöstä ei ollut kuitenkaan Suomi-Filmin haastajaksi, sillä se teki kuuden vuoden aikana vain kaksi näytelmäelokuvaa ja tusinan verran lyhyitä. Puro sekä kolmantena yhtiömiehenä toiminut Carl Fager jättivät Komedia Filmin jo ensimmäisen pitkän ohjaustyön Meren kasvojen edessä (1926) jälkeen ja palasivat Suomi-Filmin leipiin myyden samalla kaikki osakkeensa uusille yrittäjille.

Kurt Jäger sai nyt tukea helsinkiläiseltä elokuvamieheltä, Gustaf Molinilta, mutta heidän yhteistyönsä jäi lopulta vain yhden elokuvan mittaiseksi. Vuonna 1927 valmistunut Elämän maantiellä ei saavuttanut suurta menestystä, mikä Kari Uusitalon mukaan saattaa johtua siitä, että ”suomalaisyleisön sydämet näyttivät sykkivän lämpimästi ainoastaan Erkki Karun leimasimella varustetuille kansanelämän kuvauksille”. Molinille takaisku ei merkinnyt paljoakaan, vaan hän jatkoi maahantuontia ja levitystä vanhaan malliin ja pysyi suomalaisen elokuvamaailman mahtimiehenä aina kuolemaansa 1938 saakka.

Vielä Komedia Filmiäkin lyhytikäisemmäksi jäi Uuno Eskolan, Kalle Kaarnan, Eero Leväluoman ja Oscar Lindelöfin perustama Aquila-Suomi, joka ehti tehdä tämän nimen alla vain yhden elokuvan, vuonna 1927 valmistuneen Ei auta itku markkinoilla. Helge ja Matti Raninin esikoiselokuva menestyi kyllä mukavasti, mutta yhtiön johdon keskinäiset ristiriidat johtivat siihen, että Uuno Eskola jatkoi elokuvien tekoa tästä eteenpäin yksin Aquila-Suomen nimellä. Eskolan ura ei ollut pitkäikäinen, sillä seuraavana vuonna valmistuneen Lumisten metsien miehen saama todella vaatimaton vastaanotto lopetti Eskolan filmaustouhut lyhyeen. Ensin mainittu elokuva tuhoutui kokonaisuudessaan Adams-Filmin tulipalossa vuonna 1959, jälkimmäisestä on olemassa enää lyhyt katkelma.

Kalle Kaarnan, Eero Leväluoman ja Oscar Lindelöfin perustaman Filmi Oy Kotkan toiminta onnistui jonkin verran paremmin, sillä yhtiöltä valmistui kaiken kaikkiaan kolme elokuvaa: kansalaissotaan sijoittuva Miekan terällä (1928), synkän kolmiodraaman sisältänyt Työn sankarilaulu (1929) sekä Karjalan Kannakselle sijoittuva Juhla meren rannalla (1929). Nimekkäillä näyttelijöillä – Urho Somersalmi, Heidi Blåfield, Einar Rinne, Joel Rinne, Hannes Närhi – varustetuista teoksista ei ole säilynyt meidän päiviimme juuri mitään, kiitos Adams-Filmin tulipalon. Myös turkulaisen Lahyn-Filmin tuottamat dokumentti- ja näytelmäelokuvat lienevät iäksi mennyttä. Heikki Ahon ja Björn Soldanin vuodesta 1925 alkaen tekemiä dokumenttielokuvia on sentään säilynyt.


FILMIKEISARIT ABEL ADAMS JA GUSTAF MOLIN
Vaikka Suomi on piskuinen elokuvamaa ja alalla liikkuvia rahasummia ei voi verrata suurten maiden tai yhtiöiden rahavirtoihin, on meilläkin ollut muutamia elokuvilla kiitettävästi ansaitsevia henkilöitä. Heistä tunnetuimpia on Pohjois-Savon Karttulassa syntynyt ja sieltä maailmalle nuorena miehenä suunnannut Aapeli Aataminpoika Korhonen (1879-1938). Hänen vastapelurinaan toimi puolestaan ruotsalaislähtöinen, Pietarista vallankumouksen jälkimainingeissa Suomeen muuttanut Gustaf Molin (1877-1938).

Näiden kahden suurmiehen taival oli hyvin erilainen. Abel Adamsiksi nimensä Yhdysvalloissa vietettyjen vuosien aikana vaihtanut Korhonen ajautui elokuvien maailmaan sattumalta. Kari Uusitalo kertoo, kuinka Adams oli vanhassa kotimaassa vieraillessaan huomannut lehti-ilmoituksen, jossa kaupiteltiin helsinkiläistä elokuvateatteria. Vaikka Adams istui jo junassa matkalla Hankoon, josta valtamerimatkat tuohon aikaan alkoivat, hän teki täyskäännöksen ja palasi Helsinkiin. Yhdessä hetkessä Abel Adamsista tuli elokuvateatteri Ilmarisen omistaja. Seuraavana vuonna hän osti toisen teatterin ja perusti pian tämän jälkeen Filmitoimiston maahantuontia ja filmivuokrausta varten. Outi Hupaniittu puolestaan kertoo, että Adamsin liiketoiminnan merkittävä kasvu alkoi 1920-luvun taitteessa, kun siihen asti laitakaupungilla toiminut Adams laajensi yhtiötään Helsingin keskustan suuntaan. Abel Adams valittiin vuonna 1923 perustetun Biografiliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.

Amerikkalaiset esimerkit saattoivat hyvinkin vaikuttaa Adamsiin (kuva alh. vas.), joka Louis B. Mayerin, Adolph Zukorin ja kumppaneiden tavoin päätti kokeilla taitojaan myös tuottajana. Tämä tapahtui ensimmäisen kerran vuonna 1926, jolloin valmistui Adamsin Filmitoimiston ensimmäinen näytelmäelokuva, puolen tunnin mittainen Meren ja lemmen aallot (kadonnut). Uuno Hirvosen ohjaama hupailu ei ollut mikään suuri kassamenestys ja yhtiön seuraavaa tuotantoa saatiinkin odotella aina seuraavalle vuosikymmenelle. Sillä välin Abel Adams teki yhteistyötä Kalle Kaarnan kanssa. Hän ei kuitenkaan saavuttanut samalla tavalla menestystä kuin amerikkalaiset virkaveljensä. Abel Adamsin kuoltua vuonna 1938 yhtiön johtaminen siirtyi hänen vaimolleen. Muutaman fuusioitumisvaiheen ja nimenmuutoksen kautta Adamsin Filmitoimisto on muuttunut osaksi Finnkinoa, joka on sittemmin myyty ruotsalaiselle sijoittajaryhmälle.

Gustaf Molinin otteet olivat huomattavasti Adamsia suoremmat ja röyhkeämmät, joten hänen elokuvapiireissä saamaa epäsuosiota ei tarvitse ihmetellä. Molin aloitti elokuvatoimintansa syyskuussa 1921 ja alkoi hyvin pian tehdä yhteistyötä filmiveteraani Erik Estlanderin kanssa. Tämä koitui kohtalokkaaksi Estlanderille, sillä vahvojen taustavaikuttajien ja kylmäpäisen liiketoiminnan seurauksena Molin pelasi hänet parissa vuodessa pois markkinoilta. Seuraavaksi Molin yritti napata Suomen Biografi Osakeyhtiön itselleen, mutta hävisi kilpailun Erkki Karun johtamalle Suomi-Filmille. Vastavuoroisesti Molin oli saanut hallintaansa saksalais-yhdysvaltalaisen Parufamet-filmikartellin Suomen edustuksen. Sopimus käsitti Paramountin, First Nationalin, M-G-M:n ja Ufan elokuvien levittämisen ja tämän seurauksena Oy Ufanamet Ab oli joidenkin väitteiden mukaan hetken aikaa koko maailman suurin levitystoimisto. Molin ulotti myöhemmin näppinsä myös Suomi-Filmiin, mutta ei koskaan kaapannut sitä itselleen – eipä hänen kyllä tarvinnutkaan, sen verran erinomaisesti Gustaf Molinin elokuvatoiminta Suomessa pyöri.


Abel Adams                  Mustalaishurmaaja

FENNADAN NUORET YRITTÄJÄT
Yksi merkittävä tekijäryhmä on vielä esittelemättä, nimittäin Fennadalle elokuvia tehnyt kaksikko Valentin Ivanoff ja Theodor Tugai, jotka tunnetaan tätä nykyä paremmin Valentin Vaalana ja Teuvo Tuliona. Nuorukaiset (Vaala oli 17 ja Tulio 14) olivat intohimoisia elokuvien ystäviä, mutta koska pääomaa oli vaikea saada, nuoret tarvitsivat rahoittajaa ideoilleen. Apuun tuli Tulion perhetuttu, liikemies Armas Willamo, joka antoi tulevien elokuvamiesten käyttöön myös pari vuotta aikaisemmin perustetun agentuuriyrityksensä Oy Fennica Ab:n nimen. Näin nuorukaisten elokuvapolte sai toden teolla tuulta alleen.

Ensimmäinen filmaustyö tehtiin kesällä 1928. Romanimaailmaan sijoittuva Mustat silmät esitteli kaverukset molemmin puolin kameraa: Vaala ohjasi ja näytteli sivuosan, tähden rooli asetettiin puolestaan Tulion nuorille harteille – kiitos pitkälti hänen eksoottisen ulkonäkönsä. Keväällä 1929 ensi-iltansa saanut elokuva ei ollut suuri taloudellinen menestys, mutta ainakin se antoi nuorukaisille oppitunnin elokuvanteon vaikeudesta. Nykyään Mustista silmistä ei ole tallella kuin lyhyt katkelma, sillä Vaala heitti sen alkuperäisnegatiivin 1930-luvun alussa mereen.

Elokuva oli tullut jäädäkseen niin Vaalan kuin Tulionkin elämään ja niinpä he alkoivat melkein heti Mustien silmien jälkeen työstää uutta filmausaihetta. ”Koska eksoottinen mustalaismiljöö oli kiehtonut katselijoita, päätimme jatkaa samaan tyyliin”, Tulio kertoi vuosikymmeniä myöhemmin jonkin asteen klassikoksi muodostuneen Mustalaishurmaajan (1929, kuva ylh. oik.) taustoista. Tämän jälkeen valmistunut Laveata tietä (1931) on mielestäni parivaljakon mykkäelokuvista huomattavasti parempi ja teknisesti vakuuttavampi kuin paikoin melko haparoiva Mustalaishurmaaja. Äänielokuvaan siirtyminen tapahtui vaivatta, mutta Vaalan ja Tulion tiet erosivat neljännen yhteistyön, vuonna 1933 valmistuneen jännityselokuvan Sininen varjo jälkeen. Molemmat jatkoivat kuitenkin elokuvien parissa ja kasvoivat vuosien saatossa kotimaisen elokuvan todellisiksi suurmiehiksi.


LOPUKSI
”Filmi ja teatteri on pidettävä erillään, niiden taidekeinot ja ilmenemismuodot ovat aivan erilaiset (…) Olemme valkokankaalla kotimaisissa tuotteissa nähneet valokuvattua teatteria – monien mielestä sitä paitsi toisinaan huonoa teatteria, mutta se on tietenkin eri asia – ja siksi ei maamme filmitaide koskaan ole päässyt kohoamaan korkeammalle. Meidän täytyy pyrkiä siihen, että filmimme saavuttavat oman kielensä, omat ilmenemismuotonsa, kuten monessa ulkolaisessa filmissä – ei kyllä läheskään kaikissa – on asianlaita.” Uuno Eskola, Filmiaitta 23-24/1927.

Suomalaisen elokuvan 1920-luku oli vakiintumisen ja kasvun aikaa. Koska edellisen vuosikymmenen tuotannot ovat kadonneet, emme pysty suoraan vertailemaan, millaiseksi elokuvakielen hallinta oli maassamme muuttunut, mutta yleisen mielipiteen mukaan suuntaus tuntuisi olleen parempaan päin (vaikka Uuno Eskola yllä olevassa lainauksessa esittääkin eriävän mielipiteensä). Moni henkilö koetti alalla onneaan ja useat heistä (mm. Kaarna, Vaala, Tulio, Aho & Soldan) tekivät varsin vakuuttavaa jälkeä niin mykkä- kuin äänielokuvankin kaudella jättäen pysyvän jälkensä kansalliseen elokuvaamme.

Erkki Karu oli vuosikymmenen hallitseva nimi ja hänen johtamansa Suomi-Filmi maan suurin ja vaikutusvaltaisin tuotantoyhtiö. On hieman valitettavaa, että yhtiön medianäkyvyys ja toimintamahdollisuudet olivat niin paljon muita toimijoita paremmat, ettei suurta kilpailua päässyt todenteolla syntymään. Toisaalta on kuitenkin hyvä, että meillä oli edes yksi varteenotettava tekijä alalla, jossa kilpailu on joka päivä kovaa ympäri maailmaa. Eikä tilanne oikeasti aivan näin mustavalkoinen ole, sen todistavat pienempien yhtiöiden riveistä nousseet, edellä mainitut tekijät.

”Suomalaisen filmitaiteen tulee olla uskollinen vain omalle itselleen, niille oloille ja kehityksen tuloksille, joiden keskuudessa ja vaikutuksen alaisina me elämme. Sen tulee kehittää itsestään tosi kansallinen taidemuoto, joka ’kansainvälisyydestä’ omaksuu vain kaiken varteenotettavan ja yleisinhimillisen, kaiken tämän pohjalta kyeten muodostumaan suomalaiseksi filmiksi, joka sellaisena soittaa omaa säveltään maailman suuressa filmisinfoniassa.” Erkki Karu, 1935.


LÄHTEET:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja, Otava, Helsinki 2005.
Filmiaitta 23-24/1927.
Hupaniittu, Outi: Biografiliiketoiminnan valtakausi: Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla, Turun yliopisto, Turku 2013.
Toiviainen, Sakari (toim.): Tulio: Levottoman veren antologia, SKS, Helsinki 2002.
Toiviainen, Sakari: Sata vuotta – sata elokuvaa, SKS, Helsinki 2007.
Uusitalo, Kari: Eläviksi syntyneet kuvat: Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930, Otava, Helsinki 1972.
Uusitalo, Kari: Meidän poikamme: Erkki Karu ja hänen aikakautensa, Valtion painatuskeskus, Helsinki 1988.
Uusitalo, Kari (toim.): Suomen kansallisfilmografia 1: Vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat, Edita Publishing, Helsinki 2002.

Kuvat: Abel Adams (Wikipedia), Sotapolulla (Työväenperinne), Erkki Karu, Nummisuutarit, Kurt Jäger, Mustalaishurmaaja (KAVI).



© 6.2.2014 Kari Glödstaf