SUOSIKKIELOKUVAT VUOSITTAIN

1919


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Twitterissä liikkui vuoden 2019 lopulla kysely eri vuosien suosikkielokuvista. En muista aiemmin tehneeni tuollaisia listoja, mutta koska puuha osoittautui sen verran hauskaksi, otin itsekin osaa kyselyketjuun. Listasin siihen alun perin suosikkejani vuosilta 1900-1930, mutta koska lyhytelokuvat ovat minulle vielä suhteellisen tuntematonta aluetta, päätin jättää elokuvan varhaiset vuodet sikseen. Tälle sivulle olen valinnut kolme merkkiteosta vuodelta 1919. Arvostelut on otettu vuonna 2018 ilmestyneestä kirjastani 1000 Mykkäelokuvaa: Sirpaleita elokuvan kulta-ajalta (Kustantamo Helmivyö) ja sen työn alla olevasta jatko-osasta.



Victor Sjöström: Ingmarin pojat
Victor Sjöström oli filmannut Selma Lagerlöfin tekstiä menestyksekkäästi jo Suotorpan tytössä (1917), mutta Ingmarin poikien myötä hän saavutti täydellisen ykseyden lähdemateriaalin ja kirjailijan tarkoitusperien kanssa. Vaikka Taalainmaalla kuvattu elokuva ei ollutkaan ensimmäinen pohjoismainen maalaisdraama, Sjöström loi sillä vahvan ja jykevän peruskallion, jonka päälle kaikkien myöhempien tekijöiden on ollut helppo rakentaa omat teoksensa.

Lagerlöfin Jerusalem-romaanin ensimmäiset 40 sivua on omistettu Ingmarin poikien tarinalle. Se kertoo mahtavan suvun nuorimmasta vesasta, joka kaipaa esi-isiensä saamaa arvostusta ja kunnioitusta, mutta voi saada sitä ainoastaan omien tekojensa kautta. Epäonnistuneen avioliiton eri vaikeudet, tulevan morsiamen tekemä lapsenmurha ja sitä seurannut kuritushuonetuomio ovat ajaneet nuoren miehen häpeään ja lopulta hän päättää kysyä neuvoa suvun aiemmilta suurmiehiltä. Kukaan ei kuitenkaan voi tehdä päätöksiä toisen puolesta, joten Ingmarin on viimeinkin tehtävä omat ratkaisunsa elettävän elämän osalta.

Sjöström on filmannut Lagerlöfin tekstin lähes rivi riviltä, yhtään juonenkäännettä unohtamatta. Lähestymistapa ei ole millään muotoa jähmeä, eikä myöskään taannu kuvitetun klassikon tasolle, sillä tyylitietoisena ja taitavana ohjaajana Sjöström muokkaa tekstin hienosti elokuvan kielelle ja rikastuttaa sitä pienillä vivahteilla – unohtumattomimpana kohtaus järven rannalla, jossa lapsensa tappanut Brita näyttäytyy ilmestyksenä Ingmarille ja kertoo tämän menettäneen lapsensa. Maaseutumiljöötä käytetään hienosti hyväksi, aikoinaan paljon parjatut taivaskohtaukset ovat mainettaan parempia ja erikoistehosteet liioittelemattoman hillittyjä. Sjöström on pääroolissa totutun varmaotteinen ja vaikka Britaa esittävä Harriet Bosse onkin kieltämättä hieman liian vanha rooliinsa, ei kyseessä ole kuin mitätön kauneusvirhe muuten mestarillisessa kokonaisuudessa.

Alun perin kaksiosaisen, kolme ja puoli tuntia (207 min.) pitkän elokuvan alkuperäisnegatiivit tuhoutuivat Svensk Filmindustrin tulipalossa vuonna 1941. Säilynyt laitos on yksiosainen, kahdeksaan näytökseen jaettu kokonaisuus, kestoltaan hieman yli kaksi tuntia (135 min.).

Tuotanto: Svenska Biografteatern. Tuottaja: Charles Magnusson. Ohjaus: Victor Sjöström. Käsikirjoitus: Victor Sjöström (Selma Lagerlöfin romaanista). Kuvaus: Julius Jaenzon. Lavastus: Axel Esbensen, Harry Dahlström. Musiikki: Rudolf Sahlberg.
Näyttelijät: Victor Sjöström (Pikku-Ingmar), Harriet Bosse (Brita), Tore Svennberg (Iso-Ingmar), Hildur Carlberg (Ingmarin äiti), Hjalmar Peters (Britan isä), Svea Peters (Britan äiti), Gustaf Ranft (tuomari), William Iwarsson (rovasti), Wilhelm Högsted (Sven), Jenny Tschernichin-Larsson (Kajsa), Emil Bergendorff (Pyhä Pietari).

Ingmarssönerna                  Ingmarssönerna


Mauritz Stiller: Aarne-herran rahat
Mauritz Stillerin pääteoksena pidetty Aarne-herran rahat on Selma Lagerlöfin novelliin perustuva balladi kolmesta skotlantilaisesta palkkasotilaasta. Kustaa Vaasan joukoissa taistelleet sotilaat vangitaan, mutta heidän onnistuu paeta ja pakomatkan aikana he syyllistyvät veritekoon, joka uhkaa viedä heidät hirsipuuhun. Pakomatka Ruotsista Skotlantiin keskeytyy, koska meri on jäässä, joten murhamiesten ei auta kuin odottaa kevättä ja toivoa, ettei heidän tekemänsä rikos selviä siihen mennessä.

Aarne-herran rahat lukeutuu mykän kauden suuriin mestariteoksiin. Julius Jaenzonin kuvaus on loisteliasta ja lähestulkoon jokainen kuva kuin maalaus: harvoin on talvimaisemia käytetty yhtä hyvin hyödyksi kuin tässä elokuvassa. Tuotantopuoli on toteutettu huolellisesti aina pienintä yksityiskohtaa myöten. Tarinan jännite pysyy vahvana loppuun asti ja elokuva huipentuu tavalla, jota ei hevin unohda. Lopun hautajaissaattue on todennäköisesti vaikuttanut sekä Fritz Langin Niebelungen lauluun (1924) että Sergein Eisensteinin Iivana Julmaan (1944). Gustaf Molander ohjasi aiheesta uusintaversion vuonna 1954.

Tuotanto: Svenska Biografteatern. Tuottaja: Charles Magnusson. Ohjaus: Mauritz Stiller. Käsikirjoitus: Gustaf Molander, Mauritz Stiller (Selma Lagerlöfin novellista). Kuvaus: J. Julius (Julius Jaenzon). Lavastus: Harry Dahlström, Alexander Bako. Puvustus: Axel Esbensen.
Näyttelijät: Mary Johnson (Elsalill), Richard Lund (Sir Archie), Erik Stocklassa (Sir Philip), Bror Berger (Sir Donald), Wanda Rothgardt (Berghild), Hjalmar Selander (Aarne-herra), Concordia Selander (Aarnen vaimo).

Herr Arnes pengar                  Herr Arnes pengar


Mauritz Stiller: Laulu tulipunaisesta kukasta
”Onnellinen on ihminen ainoastaan silloin, kun hän on nuori, kun elämän elohopea hänen suonissaan herkkänä juoksee!” (Johannes Linnankoski).

Mauritz Stillerin suurin mestariteos on paitsi laulu rakkaudelle ja nuoruudelle myös moraliteetti, jonka mukaan kukaan ei voi elää ottamatta vastuuta teoistaan. Päähenkilö on suuren kartanon komearaaminen poika Olavi (ruots. Olof), joka viettelee tytön toisensa perään vain hylätäkseen heidät siirtyessään seuraavaan valloitukseen. Olavi nautiskelee aikansa elämästä ja vapaudesta, kunnes tapaa Moision tilan tyttären Kyllikin. Pian tämän jälkeen nuorukainen kohtaa alennustilaan ajautuneen entisen rakastettunsa ja alkaa ymmärtää, mitä on elämälleen ja monelle viettelemälleen neidolle tehnyt.

Laulu tulipunaisesta kukasta on Gösta Berlingin tarun (1924) tavoin pelkistetty, vahvoin vedoin tehty läpileikkaus alkuperäisestä aiheesta, jonka hahmogalleriaa on supistettu rankalla kädellä. Stillerin ja Gustaf Molanderin tekemät ratkaisut ja juonirungon tiivistykset ovat kuitenkin toimivia ja tarinan vaikuttavimmat kohtaukset ja tehoavimmat elementit piirtyvät valkokankaalle ihailtavalla varmuudella. Tunnelmassa on heti ensimmäisestä kohtauksesta lähtien vaikeasti määriteltävää taikaa, Stillerin johdatellessa katsojaa nuoruuden ja rakkauden täyttämään maailmaan.

Elokuvassa on useita mieleenpainuvia kohtauksia. Erityisen komeana jää mieleen ruotsalaisen mykkäelokuvan Odessan portaat, Kuohuva-kosken lasku, jossa Olavi todistaa Kyllikille miehisyytensä ja rohkeutensa laskemalla tukilla läpi vaarallisten tyrskyjen. Toinen tärkeä kohtaus koetaan ravintolasalissa, jonka seinällä olevasta suuresta peilistä Olavi näkee itsensä ensi kertaa todellisena, elämän kuluttamana nuorukaisena. Vakuuttavasti maskeerattu, herra Hydeä muistuttava Olavi on kuin painajaiskuva siloposkisesta, kotinsa jättäneestä nuoresta miehestä, jolle nautinnot ovat olleet tärkeintä kaikessa.

Vuodet eivät ole kohdelleet Stillerin mestariteosta parhaalla mahdollisella tavalla. Alun perin yli kaksituntista elokuvaa lyhennettiin ensi-illan jälkeen lähes puolella tunnilla. Alkuperäisnegatiivi tuhoutui 1940-luvun alussa ja nykyinen versio restauroitiin vuonna 2001. Linnankosken romaani on filmattu sittemmin neljästi, kahdesti Ruotsissa (Per-Axel Branner v. 1934 ja Gustaf Molander v. 1956) ja kahdesti Suomessa (Teuvo Tulio v. 1938 ja Mikko Niskanen v. 1971). Armas Järnefeltin alkuperäinen musiikki restauroitiin elokuvaan vuonna 2016 ja se sai ensiesityksensä Oulun musiikkijuhlilla seuraavana keväänä.

Tuotanto: Svenska Biografteatern. Ohjaus: Mauritz Stiller. Käsikirjoitus: Harald B. Harald (=Gustaf Molander), Mauritz Stiller (Johannes Linnankosken romaanista). Kuvaus: Henrik Jaenzon, Ragnar Westfelt. Lavastus: Axel Esbensen.
Näyttelijät: Lars Hanson (Olof Koskela), Axel Hultman (talonpoika Koskela, Olofin isä), Louise Fahlman (Olofin äiti), Greta Almroth (Annikki), Lillebil Christensen (Elli, ”gaselli”), Edith Erastoff (Kyllikki), Hjalmar Peters (Kyllikin isä), Nils Lundell (Kyllikin sulhanen), Doris Nelson (tyttö bordellissa).

Sången om den eldröda blomman                  Sången om den eldröda blomman


© 5.2.2020 Kari Glödstaf