SUOSIKKIELOKUVAT VUOSITTAIN

1924


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Twitterissä liikkui vuoden 2019 lopulla kysely eri vuosien suosikkielokuvista. En muista aiemmin tehneeni tuollaisia listoja, mutta koska puuha osoittautui sen verran hauskaksi, otin itsekin osaa kyselyketjuun. Listasin siihen alun perin suosikkejani vuosilta 1900-1930, mutta koska lyhytelokuvat ovat minulle vielä suhteellisen tuntematonta aluetta, päätin jättää elokuvan varhaiset vuodet sikseen. Tälle sivulle olen valinnut kolme merkkiteosta vuodelta 1924. Arvostelut on otettu vuonna 2018 ilmestyneestä kirjastani 1000 Mykkäelokuvaa: Sirpaleita elokuvan kulta-ajalta (Kustantamo Helmivyö) ja sen työn alla olevasta jatko-osasta.



Fritz Lang: Niebelungen laulu
”Omistettu Saksan kansalle.” (alkuteksti).

Saksalaisen mykkäelokuvan jylhä monumentti, muinaisgermaaniseen taruun perustuva Niebelungen laulu valmistui hyperinflaation aikakaudella, keskellä kaaosmaisia aikoja. Neubabelsbergin studioilla ei moisesta ollut nähtävissä jälkeäkään, kun maan parhaat tekijät loivat valkokankaalle mahtavan aarniometsän, Wormsin katedraalin, hunnien maan, lohikäärmeen, Burgundin hovin ja Islannin kuningattaren Brunhildin valtakunnan. Näyttävyys ei ole pelkästään ulkokohtaista, sillä tehosteet palvelevat elokuvaa moitteetta ja siksi Niebelungen laulu lukeutuukin kaikkien aikojen mahtavimpien spektaakkeleiden ja fantasiaelokuvien joukkoon.

Elokuvan keskeisin henkilö on Siegfried, kuningas Siegmundin poika, joka lähtee Burgundin hoviin tavoittelemaan kuningas Guntherin sisaren Kriemhildin kättä. Siegfried surmaa matkallaan lohikäärmeen, kukistaa maahisten kuninkaan ja alistaa 12 kuningasta vasalleikseen. Burgundin hovissa hänet petetään ja surmataan, jolloin syvästi sureva Kriemhild vannoo kostoa veljelleen ja tämän uskotulle soturilleen Hagen Tronjelle. Lopulta Kriemhild saa mahdollisuutensa, kun hunninkuningas Etzel ottaa hänet vaimokseen ja lupaa täyttää hänen toiveensa.

Viisituntisen Niebelungen laulun osat poikkeavat toisistaan niin dynamiikaltaan kuin ulkoasultaankin – Antti Alasen mukaan ”Siegfried muistuttaa Odysseiaa, kun taas Kriemhild on synkkä, savunkatkuinen ja nurinkääntynyt Ilias”. Ensimmäinen osa on kertomus nuoruudesta, urheudesta ja kaikkivoipaisuudesta, jonka riemukkuus kääntyy jälkimmäisessä osassa synkkyydeksi ja tuhon odotukseksi. Koristeellisuus ja näyttävät arkkitehtuuriset luomukset vaihtuvat mudan ja lian kyllästämään kaaokseen, jonka keskellä korppikotkamainen Etzel hallitsee verenhimoisia villi-ihmisiään.

Erikoista Niebelungen laulun kuvauksessa on liikkuvan kameran puute ja lähikuvien vähyys. Ratkaisu on kuitenkin toimiva, sillä Langin käsittelyssä jokainen lähikuva muuttuu sähköiseksi: lehti Siegfriedin olkapäällä, koru Kriemhildin kädessä, ommel Siegfriedin nutussa ovat kaikki kuin polttomerkkejä. Dynaamisen leikkauksen ja hallittujen kuvasommitelmien ansiosta paikallaan pysyvään kameraan ei kiinnitä huomiota.

Vaikka Niebelungen laulun arvo on tänä päivänä selviö, se ei ollut sitä 1920-luvulla. Elokuva otettiin varauksellisesti vastaan, sillä sen kansallismielisyyttä kritisoitiin ja päähenkilöiden katsottiin jäävän arkkitehtuurin ja erikoistehosteiden peittoon. Amerikkalaiset saivat nähtäväkseen raskaasti lyhennetyn version, josta oli kaiken lisäksi korvattu alkuperäinen säestys Wagnerin musiikilla. Göbbels ja Hitler sen sijaan rakastivat ensimmäistä osaa, mutta kielsivät jälkimmäisen, joten Niebelungen laulun suuruuden aika alkoi koittaa toden teolla vasta natsihallinnon kukistuttua.

Tuotanto: Decla-Bioscop AG. Tuottaja: Erich Pommer. Ohjaus: Fritz Lang. Käsikirjoitus: Fritz Lang, Thea von Harbou. Kuvaus: Carl Hoffmann, Günther Rittau (Haukkauni-animaatio: Walther Ruttmann). Lavastus: Otto Hunte, Erich Kettelhut (Lohikäärmeen toteutus: Karl Vollbrecht). Musiikki: Gottfried Huppertz. Puvustus: Paul Gerd Guderian, Änne Willkomm (Hunnien varusteet: Heinrich Umlauff).
Näyttelijät: Paul Richter (Siegfried), Margarete Schön (Kriemhild), Gertrud Arnold (kuningatar Ute), Hanna Ralph (Brunhild), Theodor Loos (kuningas Gunther), Rudolf Klein-Rogge (hunni Etzel), Bernhard Goetzke (Volker von Alzey), Hans Adalbert Schlettow (Hagen Tronje), Georg John (seppä Mimi/maahisten kuningas Alberich/hunni Blaodel).

Die Nibelungen                  Die Nibelungen


F. W. Murnau: Viimeinen mies
F. W. Murnaun Saksan-kauden pääteos kertoo suuren hotellin iäkkäästä ovimiehestä, joka on kotikulmillaan kunnioitettu ja ihailtu mies. Kun hänet siirretään uusiin työtehtäviin miestenhuoneen hoitajaksi, hän menettää korean virkapukunsa ja sen myötä kadehditun asemansa kotitalon muiden asukkaiden silmissä. Nöyryytys on hurja. Vanhuksen kohtalo sinetöidään yhdellä pienellä liikkeellä, seurauksista välittämättä.

Viimeinen mies on ajaton kuvaus yhteiskunnasta, joka määrittää ihmisarvon työn, varallisuuden sekä aseman mukaan. Nuoruutta ja tehokkuutta ihailevalla aikakaudella ei ole sijaa kyydistä putoajille ja siksi elokuvasta kasvaakin kuvaus kokonaisesta ikäluokasta, jonka on väistyttävä uuden ja uljaamman maailman tieltä. Keskeisessä asemassa on virkapuku, joka vaihtuessaan valkoiseen työtakkiin aiheuttaa katastrofin: vanhus menettää ihmisarvonsa ja vuokrakasarmin asukkaat ainoan linkin kadehdittavaan yläluokkaan. Lotte H. Eisnerin mukaan ”Viimeinen mies on ennen kaikkea saksalainen tragedia ja se on ymmärrettävissä ainoastaan niissä maissa, joissa univormu on kuningas, etten sanoisi Jumala. Ei-saksalaisen mielen voi olla vaikeaa käsittää sen kaikkia traagisia merkityksiä.”

Viimeinen mies oli ensimmäinen Murnaun elokuva, jota levitettiin Yhdysvalloissa. Se sai innostuneen vastaanoton Hollywoodin elokuvamoguleiden joukossa, ja pian William Fox kiinnittikin saksalaismestarin yhtiöönsä. Amerikkalaisyleisö ei sen sijaan innostunut synkästä tarinasta, joten Viimeinen mies jäi uudella mantereella pienen piirin elokuvahelmeksi, kotimaassaan sen saama palaute oli sen sijaan varauksetonta.

Tuotanto: Ufa. Tuottaja: Erich Pommer. Ohjaus: F. W. Murnau. Käsikirjoitus: Carl Mayer. Kuvaus: Karl Freund. Lavastus: Robert Herlth, Walter Röhrig. Musiikki: Giuseppe Becce.
Näyttelijät: Emil Jannings (ovimies), Maly Delschaft (hänen serkkunsa), Max Hiller (sulhanen), Emilie Kurz (täti), Hans Unterkircher (hotellin johtaja), Georg John (yövartija).

Der Letzte Mann                  Der Letzte Mann


Victor Sjöström: Hän joka saa korvapuustit
Victor Sjöströmin ensimmäinen amerikkalainen mestariteos valmistui vastikään fuusioituneen Metro-Goldwyn-Mayerin ensimmäiseksi elokuvaksi. Leonid Andrejevin näytelmään perustuva elokuva kertoo köyhästä tiedemiehestä Paul Beaumontista, joka keksii elämän alkuperän salaisuuden. Tällöin hänen rahoittajansa varastaa tutkimuksen omiin nimiinsä ja tekee tiedemiehen naurunalaiseksi kollegoidensa edessä. Samalla Beaumontin vaimo jättää miehensä, jolloin tämän psyyke romahtaa ja hän ajautuu sirkukseen klovniksi.

Hän joka saa korvapuustit on kertomus vallanhimosta, nöyryyttämisestä ja alistumisesta. Elokuvan keskipisteenä on Lon Chaneyn unohtumattomasti tulkitsema klovni, maailman julmuudelle ulkoisesti naurava traaginen olento, joka kasvot ikuiseen hymyyn maalattuna on valmis nöyryyttämään itseään ilta toisensa jälkeen – ”elämän komedia saa latauksensa petoksen, itsepetoksen ja koston täydellä jännevälillä” (Peter von Bagh). Loistavana dramaturgina muistettu Sjöström ottaa aiheen suomista mahdollisuuksista kaikki tehot irti onnistuen samalla välttämään mahdolliset sentimentaaliset ylilyönnit.

Sjöström sai avukseen studion osaavimmat tekijät ja lopputulos on kiehtova poikkeus MGM:n myöhemmin tutuksi tekemästä, siististä ja salonkikelpoisesta linjasta. Silmiinpistävintä on kuvaus ja varsinkin ennakkoluuloton valojen käyttö, joka oli tuon ajan amerikkalaisen mittapuun mukaan todella kokeellista ja rohkeaa. Ei siis ihme, että teos on jäänyt elämään yhtenä mykän kauden suurista elokuvista. Peter von Baghin mukaan elokuva on ”hurvittomassa kokeellisuudessaan lähempänä eksentrisen ja irvokkaan Tod Browningin linjaa” ja Antti Alasen mukaan ”sirkusjaksot ovat säpsähdyttävää fantasmagoriaa”. Mutkattomasti kulkevan tarinan traaginen loppuhuipentuma tarjoaa myös MGM:n tunnusleijonalle tilaisuuden vaikuttaa tapahtumien kulkuun.

Aiheen ensimmäinen filmatisointi, Venäjällä vuonna 1916 tehty Tot, kto polutšajet poštšetšini on kadonnut.

Tuotanto: Metro-Goldwyn-Mayer. Tuottaja: Irving Thalberg. Ohjaus: Victor Seastrom (=Sjöström). Käsikirjoitus: Victor Seastrom, Carey Wilson (Leonid Andrejevin näytelmästä). Kuvaus: Milton Moore. Lavastus: Cedric Gibbons. Leikkaus: Hugh Wynn. Puvustus: Sophie Wachner.
Näyttelijät: Lon Chaney (Hän/Paul Beaumont), Norma Shearer (Consuelo), John Gilbert (Bezano), Marc MacDermott (paroni Regnard), Tully Marshall (kreivi Mancini), Ruth King (Maria Beaumont), Ford Sterling (Tricaud).

He Who Gets Slapped                  He Who Gets Slapped


© 9.2.2020 Kari Glödstaf