SUOSIKKIELOKUVAT VUOSITTAIN

1925


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Twitterissä liikkui vuoden 2019 lopulla kysely eri vuosien suosikkielokuvista. En muista aiemmin tehneeni tuollaisia listoja, mutta koska puuha osoittautui sen verran hauskaksi, otin itsekin osaa kyselyketjuun. Listasin siihen alun perin suosikkejani vuosilta 1900-1930, mutta koska lyhytelokuvat ovat minulle vielä suhteellisen tuntematonta aluetta, päätin jättää elokuvan varhaiset vuodet sikseen. Tälle sivulle olen valinnut kolme merkkiteosta vuodelta 1925. Arvostelut on otettu vuonna 2018 ilmestyneestä kirjastani 1000 Mykkäelokuvaa: Sirpaleita elokuvan kulta-ajalta (Kustantamo Helmivyö) ja sen työn alla olevasta jatko-osasta.



Charles Chaplin: Kultakuume
Charles Chaplin sai kenties kuuluisimman mykkäelokuvansa aiheen Klondiken kultakuumeen aikaisesta valokuvasta, jossa mainarit kipuavat ylös Chilkootin solaa. Tämän hän myös rekonstruoi elokuvaansa, jossa ”jotkin kohtauksista olisivat pienellä tyylin vaihdolla silkkaa kauhua” (Antti Alanen). Kiitospäivän hienostoateriana tarjoiltu kenkä ja lumimyrskyn keskellä nähdyt houreet, joissa Kulkurin mainarikumppani luulee ystäväänsä suurikokoiseksi kanaksi, ovat Chaplinin kekseliäiden oivallusten parhaimmistoa ja naurattavat dramaattisesta taustavireestään huolimatta katsojaa edelleen.

Elokuvan koskettavimmat hetket koetaan puolestaan uudenvuodeniltana. Kulkuri on tutustunut kaivoskylän saluunassa kauniiseen Georgiaan ja pyytänyt tämän ystävineen uudenvuoden illalliselle. Aattoiltana ihastustaan odotteleva Kulkuri nukahtaa ja uneksii, kuinka hän esittää seurueelle Oceana Rollin eli sämpylätanssin ja saa ihastuneelta Georgialta suukon palkakseen. Uni kuitenkin päättyy, ja Kulkuri herää yksin mökissään. Surun murtamana hän lähtee tepastelemaan pitkin kylän öisiä katuja ja päätyy saluunan ikkunan taa seuraamaan muiden ilonpitoa. Tässä kohtauksessa saavutetaan yksipuolisen rakkauden riipaisevuus sekä ympäröivän maailman ulkopuolelle kuulumisen tuska kouriintuntuvan todellisesti.

Kultakuume menestyi erinomaisesti ja se äänestettiin Sight & Soundin parhaiden elokuvien listalle vuonna 1952. American Film Institute on puolestaan listannut Kultakuumeen sadan parhaan koskaan tehdyn amerikkalaisen elokuvan joukkoon. Jostain syystä Chaplin itse ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen aikaansaannokseensa. Hän nimittäin palasi elokuvansa pariin seitsemäntoista vuotta myöhemmin, jolloin hän poisti siitä välitekstit ja korvasi ne välijuonnoilla. Yleisesti ottaen tätä muutosta – toisin kuin Chaplinin pojan (1921) uudelleenleikkausta – ei pidetä kovinkaan onnistuneena.

Tuotanto: Charles Chaplin Productions. Tuottaja: Charles Chaplin. Ohjaus: Charles Chaplin. Käsikirjoitus: Charles Chaplin. Kuvaus: Roland Totheroh. Lavastus: Charles D. Hall.
Näyttelijät: Charles Chaplin (Kulkuri), Georgia Hale (Georgia), Mack Swain (Iso Jim McKay), Tom Murray (Musta Larson), Malcolm Waite (Jack Cameron), Henry Bergman (Hank Curtis), Betty Morrissey, Kay Desleys, Joan Lowell (Georgian ystäviä).

The Gold Rush                  The Gold Rush


Sergei Eisenstein: Panssarilaiva Potjomkin
Potjomkinin miehistön kapina ja sitä seuranneet tapahtumat oli filmattu jo kertaalleen aikaisemmin elokuvassa Révolution en Russie – Les Evénements d’Odessa (1905), mutta Sergei Eisensteinin käsittelyssä aiheesta tuli maailmankuulu. Nopeasti kuvattu, inspiraation innoittamana luotu elokuva kasvaa yleismaailmalliseksi kuvaukseksi kansan ja siitä erkaantuneen hallitsevan tahon välisestä konfliktista, joka huipentuu Odessan portailla tapahtuneeseen verilöylyyn. Vaikka elokuva ei olekaan historiallisesti tarkka, sitä alettiin jo kauan sitten pitää autenttisena kuvauksena aikakautensa tapahtumista. Aivan samoin kävi muutamaa vuotta myöhemmin Eisensteinin elokuvalle Lokakuu (1928), jonka Talvipalatsin valtausta kuvaavia kohtauksia erehdyttiin pitämään aitoina.

Panssarilaiva Potjomkin on elokuvatekninen runsaudensarvi, josta löytää jokaisella katselukerralla uutta ihasteltavaa. Viiteen selkeään näytökseen jaettu elokuva on ladattu täyteen sähköisiä jaksoja, jotka jäävät pysyvästi katsojan muistiin: pilaantunut liha, kauhukuva hirtetyistä miehistön jäsenistä, matruusi Vakulintšukin kuolema, Odessan sataman aamunkoitto sekä elokuvahistorian kuuluisimpiin kohtauksiin lukeutuva Odessan portaat. Unohtumattomien kuvien ja parhaimmilleen viritetyn montaasin avulla Eisenstein luo elokuvaa, jonka sanoma ja toteutus ovat kestäneet moitteetta meidän päiviimme asti. Tekninen ylivertaisuus ei latista rahtuakaan elokuvan sanomasta – elokuvan, jota on myös kuvattu ihmisyyden manifestiksi, teokseksi, joka antaa jokaiselle sorretulle toiveen paremmasta huomisesta.

Vaikka Potjomkin onkin nykyään arvostettu teos, voisi kaikki olla toisin. Ensimmäisten näytösten jälkeen se painui unholaan eikä sitä levitetty käytännössä lainkaan. Itse asiassa koko elokuva oli vaarassa kadota. Viimein Potjomkin myytiin Berliiniin, Euroopan silloiseen elokuvakeskukseen, josta se aloitti maailmanvalloituksensa. Negatiiville kävi kuitenkin huonosti, sillä se tuhoutui vuosien saatossa, eikä näin ollen täysin alkuperäistä versiota ole enää olemassa. Saksassa vuonna 1930 valmistunut, äänellä varustettu versio on mielenkiintoinen tuttavuus.

Elokuvan toinen tuleminen tapahtui 1950-luvulla, jolloin se sai virallisen ensi-iltansa myös Suomessa. Sittemmin elokuvaa on restauroitu useaan otteeseen, viimeisiin versioihin on liitetty myös Meiselin alkuperäismusiikki. Potjomkin on äänestetty Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä maailman kymmenen parhaan elokuvan joukkoon kuusi kertaa – ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran se on jäänyt kärkikymmenikön ulkopuolelle vuonna 2012 (11. sija).

Tuotanto: Goskino. Ohjaus: Sergei Eisenstein. Käsikirjoitus: Nina Agadžanova-Šutko, Sergei Eisenstein. Kuvaus: Eduard Tissé. Lavastus: Vasili Rahals. Leikkaus: Sergei Eisenstein. Musiikki: Edmund Meisel.
Näyttelijät: Aleksandr Antonov (matruusi Grigori Vakulintšuk), Vladimir Barski (komentaja Golikov), Grigori Aleksandrov (luutnantti Giljarovski), Mihail Gomorov (matruusi Matrušenko), Repnikova (nainen portailla).

Bronenosets Potjomkin                  Bronenosets Potjomkin


Erich von Stroheim: Ahneus
Kaikkien aikojen vaikuttavin rahanhimosta kertova elokuva perustuu Frank Norrisin kirjoittamaan, tositapaukseen pohjautuvaan romaaniin McTeague (1899), jonka Erich von Stroheim filmasi arvostelijoiden mukaan ”välimerkki välimerkiltä” – tämä ei itse asiassa pidä paikkaansa, sillä Stroheim lavensi materiaalia pitkällä prologilla, johon kirjailija oli käyttänyt alle puoli sivua. Prologista, kuten paljosta muustakin, on tänä päivänä nähtävissä vain rippeitä.

Universalilta potkut aiemmin saanut Stroheim sai The Goldwyn Companylta kahden elokuvan mittaisen sopimuksen ja vapauden valita itse aiheensa. Stroheim oli jo pitkään haaveillut Norrisin romaanin filmaamisesta ja vaikka se oli tehty jo kertaalleen aiemmin (Life’s Whirlpool, 1916), ei hän antanut tämän häiritä. Ohjaajan suuret suunnitelmat romuttuivat kuitenkin siinä vaiheessa, kun The Goldwyn Company fuusioitui Metron kanssa ja uuden yhtiön tuotantoon tulivat Louis B. Mayer ja Irving Thalberg, Stroheimin vanha vihollinen Universalin ajalta.

Kaikkien päähenkilöiden kuolemaan johtavan tarinan ainoat ylevät henkilöt saksittiin leikkaamon lattialle, kun studio päätti silpoa Stroheimin yli viisituntisen vision pariin tuntiin (ohjaajan alkuperäinen leikkaus oli lähes kymmenen tunnin mittainen). Tämäkin oli liikaa sekä yleisölle että kriitikoille, jotka teilasivat elokuvan lähes kaikkialla. Vuosikymmenten saatossa kritiikki on kuitenkin vaihtunut ylistykseksi.

Typistyksistä huolimatta elokuva toimii loistavasti joka osa-alueella. Stroheim tavoittaa henkilöiden sielujen mustimmatkin syöverit tavalla, joka hätkähdyttää nykykatsojaakin. Amerikkalainen unelma ei johdakaan onneen ja autuuteen, vaan psykologiseen ja sosiaaliseen syöksykierteeseen, jossa rakastavaisista tulee toisiaan rajattomasti kiduttavia ihmishirviöitä ja josta ainoa poispääsymahdollisuus on kuolema. Romahdus on esitetty konstailemattomasti ja kiihkottomasti ja kohtaukset, joissa näemme Trinan hypistelemässä sairaalloisesti rahojaan tai ostamassa Macille vanhentunutta lihaa, ”joka ei kelpaisi koirallekaan”, ovat vielä nykyäänkin vahvoja ja mieleenpainuvia.

Stroheim vaati näyttelijöiltään täydellistä sitoutumista työhön. Hän eristi Zasu Pittsin perheestään yhdeksän kuukauden ajaksi poistaakseen hänestä kaiken inhimillisen lämmön. Aidoilla tapahtumapaikoilla tehdyt kuvaukset huipentuivat Kuolemanlaaksoon, jossa lämpötila kohosi päiväsaikaan yli kuuteenkymmeneen celsiusasteeseen. Tämä ei kuitenkaan hillinnyt ohjaajaa, joka vaati näyttelijöitään vielä kerran antamaan kaikkensa kliimaksissa, jossa entiset ystävät käyvät kuolinkamppailuaan. ”Tapelkaa, tapelkaa, yrittäkää vihata toisianne kuten vihaatte minua!” Stroheim huusi ja piiskasi Jean Hersholtin ja Gibson Gowlandin uransa hienoimpiin roolisuorituksiin. ”Kaikki oli loppujen lopuksi sen arvoista”, Hersholt kertoi myöhemmin.

Tuotanto: The Goldwyn Company/Metro-Goldwyn Pictures. Tuottajat: Samuel Goldwyn, Erich von Stroheim/Louis B. Mayer, Irving Thalberg. Ohjaus: Erich von Stroheim. Käsikirjoitus: Erich von Stroheim, June Mathis (Frank Norrisin romaanista McTeague). Kuvaus: Wm. H. Daniels, Ben F. Reynolds. Lavastus: Cedric Gibbons, Richard Day. Leikkaus: Jos. W. Farnham. Musiikki: Leo Kempinski. Välitekstit: June Mathis. Värisävytys: Handschiegl Process.
Näyttelijät: Gibson Gowland (John McTeague), ZaSu Pitts (Trina Sieppe), Jean Hersholt (Marcus), Chester Conklin (hra Sieppe), Sylvia Ashton (rva Sieppe), Dale Fuller (Maria Macapa), Tempe Pigott (rouva McTeague), Cesare Gravina (Zerkow).

Greed                  Greed


© 9.2.2020 Kari Glödstaf