SUOSIKKIELOKUVAT VUOSITTAIN

1927


ETUSIVU
ARVOSTELUT
ARTIKKELIT
JULKAISUT
KIRJAT
LYHYTELOKUVAT
LINKKEJÄ

Twitterissä liikkui vuoden 2019 lopulla kysely eri vuosien suosikkielokuvista. En muista aiemmin tehneeni tuollaisia listoja, mutta koska puuha osoittautui sen verran hauskaksi, otin itsekin osaa kyselyketjuun. Listasin siihen alun perin suosikkejani vuosilta 1900-1930, mutta koska lyhytelokuvat ovat minulle vielä suhteellisen tuntematonta aluetta, päätin jättää elokuvan varhaiset vuodet sikseen. Tälle sivulle olen valinnut kolme merkkiteosta vuodelta 1927. Arvostelut on otettu vuonna 2018 ilmestyneestä kirjastani 1000 Mykkäelokuvaa: Sirpaleita elokuvan kulta-ajalta (Kustantamo Helmivyö) ja sen työn alla olevasta jatko-osasta.



Abel Gance: Napoleon
D. W. Griffithiä ja hänen Kansakunnan syntyään (1915) suuresti ihailleen Abel Gancen haaveena oli tehdä vastaavanlainen suurelokuva Napoléon Bonapartesta. Vaikka Gance ei saanutkaan koskaan toteuttaa ideaansa suunnitelmiensa mukaisesti, vuonna 1927 valmistuneesta elokuvasta tuli koko suuruudenhullun vuosikymmenen ylväin monumentti. Saksassa uraa luonut ja hetken aikaa jopa Napoleonin rooliin suunniteltu Lupu Pick ohjasi tarinan viimeisen luvun vuonna 1929, kun Gancen näkemysten pohjalta työstetty Euroopan vanki (Napoléon auf St. Helena) valmistui.

Gance julisti Napoléonin olevan ”uuden aikakauden suurin elokuva”. Hän tiesi mistä puhui, sillä Napoléon oli kuin kaiken siihenastisen elokuvataiteen ja tekniikan synteesi. Siinä on kokoa, näköä ja kestoa (alkuperäinen versio oli yhdeksäntuntinen), elokuvateknisiä erikoisuuksia (kolmelle valkokankaalle heijastettava loppuhuipentuma on yksi elokuvahistorian hienoimmista hetkistä), suurta spektaakkelia ja historian siipien havinaa.

Napoléonin tekniset hienoudet ovat monissa arvioissa ja kirjoituksissa peittäneet alleen sen, että Gancella oli suurten ohjaajien tavoin silmää myös yksinkertaisuudelle ja hiljaisuudelle. Se on myös intiimiä kerrontaa nuoresta keisarista ja hänen haaveistaan yhdistää eripurainen Ranska ja luoda siitä maailman johtava sotilasmahti. Siinä on myös seesteisiä hetkiä, varsinkin elokuvan kolmannessa osassa, joka keskittyy syventämään Napoleonin ja hänen rakastettunsa Josephinen romanssia. Gance käyttää tehokeinoja aina tarinan ehdoilla ja sen päämääriä palvellen, ja niinpä tämä osa on pehmytvalon ja erilaisten suodattimien hienovarainen näytös.

Niin upea kuin Gancen teos onkin, on siinä edelleen muutamia heikkouksia, joita eivät todennäköisesti pysty mitkään löydöt paikkaamaan. Kuten monissa historiallisissa suurelokuvissa, myös Napoléonissa hahmot jäävät nimiosaa lukuun ottamatta ohuiksi, ja lisäksi ne ovat turhan selkeästi jaettavissa hyviin ja pahoihin – tämä koskee yhtä lailla vallankumouksen hirmuhenkilöitä Robespierreä, Saint-Justia, Maratia ja Dantonia kuin Napoleonin suurta rakkauden kohdetta Josephinea. Raskasta patrioottista aineistoa on puolestaan pyritty keventämään huumorilla, joka ei aina ole niin ylevää kuin voisi odottaa. Historiallisten tarkkuuksien kanssa on otettu vapauksia, mutta se sallittakoon, sillä nämä kauneusvirheet jäävät Gancen spektaakkelissa pikkuvioiksi.

Tuotanto: Ciné-France-Films, Films Abel Gance, Société Générale des Films. Tuottaja: Abel Gance. Ohjaus: Abel Gance. Käsikirjoitus: Abel Gance. Kuvaus: Jules Gruger, Léonce-Henry Burel. Lavastus: Alexandre Benois, Pierre Schildknecht. Leikkaus: Abel Gance, Marguerite Beuagé. Musiikki: Arthur Honegger. Puvustus: Georges Charmy, Alphonse Sauvageau, Madame Augris, Madame Neminsky, Jeanne Lanvin.
Näyttelijät: Albert Dieudonné (Napoléon Bonaparte), Vladimir Roudenko (Napoléon lapsena), Gina Manes (Josephine de Beauharnais), Roblin (Picot de Peccaduc), Alexandre Koubitsky (Danton), Antonin Ardaut (Marat), Edmond Van Daële (Robespierre), Louis Sance (Ludvig XVI), Suzanne Bianchetti (Marie Antoinette), Abel Gance (Louis Saint-Just).

Napoléon                  Napolèon


Buster Keaton & Clyde Bruckman: Kenraali
Mikäli järjestettäisiin äänestys kaikkien aikojen parhaasta mykkäkomediasta, todennäköisiä voittajakandidaatteja olisi ainoastaan kaksi: Charles Chaplinin Kultakuume (1925) ja Buster Keatonin Kenraali. Vaikka molemmat lukeutuvat nykyään tekijöidensä suurimpien ja rakastetuimpien teosten joukkoon, niiden menestystarinat poikkeavat täydellisesti toisistaan. Siinä missä Kultakuume on niittänyt kunniaa aina valmistumisestaan lähtien, oli Kenraali pitkään yksi Keatonin aliarvostetuimmista elokuvista, joka alkoi saavuttaa ansaitsemaansa kunnioitusta vasta vuosikymmeniä ilmestymisensä jälkeen. Sittemmin Kenraali on piipahtanut Sight & Soundin maailman parhaat elokuvat -äänestyksen kärkikymmenikössä kahdesti (1972, 1982) sekä valittu American Film Instituten sadan parhaan elokuvan joukkoon parhaana mykkäkomediana.

Keaton pitää suurissa puitteissa tapahtuvan sisällissotaelokuvansa intiiminä ja tunteikkaana. Kun Kansakunnan synty (1915) käsittelee koko sisällissotaa siihen johtaneine tapahtumineen ja jälkiseurauksineen, ja Tuulen viemää (1939) tarkastelee sotaa koko etelävaltioiden näkökannasta, kertoo Kenraali yhden ihmisen muutamasta päivästä sodan melskeessä. Tositapahtumien innoittamana syntynyt tarina veturinkuljettaja Johnnie Greystä vihollislinjojen takana on hallittu ja johdonmukainen, joskaan ei niin gagpainotteinen kuin monet muut Keatonin teoksista. Mahdollisimman tarkkaan historialliseen yhdenmukaisuuteen pyrkinyt Keaton hankki elokuvaansa varten kolme sisällissodan aikaista, edelleenkin käytössä ollutta veturia, joista yksi tuhottiin siihenastisen elokuvahistorian kalleimmassa kohtauksessa.

Tuotanto: Buster Keaton Productions. Tuottaja: Joseph M. Schenck. Ohjaus: Buster Keaton, Clyde Bruckman. Käsikirjoitus: Buster Keaton, Clyde Bruckman, Al Boasberg, Charles Smith (William Pittengerin romaanista). Kuvaus: Bert Haines, Dev Jennings. Leikkaus: Sherman Kell. Tehosteet: Fred Gabourie.
Näyttelijät: Buster Keaton (Johnnie Gray), Marion Mack (Annabelle Lee), Charles Smith (Annabellen isä), Richard Allen (Annabellen veli), Glen Cavender (kapteeni Anderson), Jim Farley (kenraali Thatcher), Joe Keaton, Mike Donlin, Tom Nawn (pohjoisen kenraaleja).

The General                  The General


F. W. Murnau: Auringonnousu
F. W. Murnaun lyhyeksi jääneen Hollywood-kauden pääteos valmistui parhaiden saksalaisten ja amerikkalaisten tekijöiden avulla sekä studiopäällikkö William Foxin avokätisyyden tukemana. ”Tehkää minulle suurenmoinen elokuva, maksoi mitä maksoi”, vaati Hollywoodin merkittävimmäksi tuottajaksi pyrkinyt Fox. Tuloksena oli Auringonnousu, kriitikoiden arvostama, mutta suuren yleisön vieroksuma rakkauselokuva, jonka epäonnistuttua lippuluukuilla Murnau menetti riippumattomuutensa. Tänä päivänä Auringonnousua pidetään yhtenä maailman parhaimmista elokuvista ja kahdessa viimeisessä Sight & Sound -lehden kriitikkoäänestyksessä (2002, 2012) se on kohonnut kärkikymmenikköön.

Tarina on näennäisen yksinkertainen. Toisen naisen syliin ajautunut, tilaansa hyvää vauhtia perikatoon ajava farmari aikoo hukuttaa vaimonsa kaupunkimatkalla. Mies peräytyy viime hetkellä ja vielä samana päivänä he kokevat uudelleen syttyvän rakkauden koko kauneudessaan.

Auringonnousu on visuaalisesti mahtava, suorastaan häikäisevä teos (farmarin ja hänen rakastajattarensa tapaaminen öisellä suolla on yksi mykän kauden vaikuttavimmista jaksoista). Studiolavasteissa on käytetty kekseliäästi hyväksi perspektiiviä ja koko komeuden kruunaa Charles Rosherin ja Karl Strussin kameratyöskentely ja valoshow. Kuvallinen kerronta on niin vahvaa, että välitekstejä on vain harvakseltaan. Rosher ja Struss saivat työstään Yhdysvaltain elokuva-akatemian kaikkien aikojen ensimmäisen kuvaus-Oscarin, ja lisäksi Auringonnousu palkittiin myös taiteellisesta toteutuksesta.

”Auringonnousu on kuin taikurin hattu, alati vaihteleva elokuva, joka on toisaalta täsmällistä kuin laboratoriotyö – aivan kuin se kartoittaisi objektivoituja tunteita – mutta jossa myös spontaanisti ja taianomaisesti ja tarkasti tavoitetaan mielialojen vaihtelut, monimutkaisen psykologisen ja eroottisen tilanteen ilmapiiri.” (Peter von Bagh).

Tuotanto: Fox Film Corporation. Tuottaja: William Fox. Ohjaus: F. W. Murnau. Käsikirjoitus: Carl Mayer (Hermann Sudermannin novellista). Kuvaus: Charles Rosher, Karl Struss. Lavastus: Rochus Gliese. Leikkaus: Harold D. Schuster. Musiikki: Hugo Riesenfeld. Välitekstit: Katherine Hilliker, H. H. Caldwell.
Näyttelijät: George O’Brien (mies), Janet Gaynor (nainen), Margaret Livingstone (nainen kaupungista), Bodil Rosing (palvelijatar), J. Farrell MacDonald (valokuvaaja), Ralph Sipperly (parturi), Jane Winton (manikyristi).

Sunrise – A Song of Two Humans                  Sunrise – A Song of Two Humans


© 16.2.2020 Kari Glödstaf