Olen aina ollut kiinnostunut siitä, kuinka elokuvia löydetään, tunnistetaan, kootaan, rekonstruoidaan ja restauroidaan katselukelpoisiksi jopa yli sata vuotta niiden valmistumisen jälkeen. Taideteos, joka on vuosisadan ajan uinunut ruususenunta, palaa valkokankaille kuin tuore ensi-iltaelokuva konsanaan ja antaa nykykatsojille mahdollisuuden arvioida sen taiteellinen ja historiallinen arvo uudelleen. Siksi olinkin erittäin innostunut ja kiitollinen, että pääsin pari vuotta sitten tutustumaan KAVI:n restaurointiprosesseihin ja -tiloihin.
Tänä syksynä pääsin aiheen parissa vieläkin pidemmälle, nimittäin osalliseksi koko projektiin ja vieläpä alusta alkaen. Kyseessä on Aleksis Kiven samannimiseen näytelmään (1866) pohjautuva Kihlaus, jonka filmatisoinnista vastasi kotimaisen elokuvan ensimmäinen todellinen suurmies Teuvo Puro. Suomi-Filmin tuottama Kihlaus sai ensi-iltansa 9. tammikuuta 1922 Helsingin Kino-Palatsissa, josta se jatkoi matkaansa muualle maahan. Kotikaupungissani Lappeenrannassa se esitettiin 18. elokuuta 1925 VPK:n Elävät Kuvat -teatterissa, mutta pian sen jälkeen esitystiedot loppuvat ja siksi mietityttääkin, onko Kihlausta esitetty äänielokuvien aikakaudella kertaakaan missään? Niin tai näin, pian se on mahdollista nähdä uudelleen.
SATTUMAN KAUPPAA
Kihlaus-projektini lähti käyntiin loppukesästä, joskaan en vielä tuolloin tiennyt ottavani osaa asiaan muuten kuin katsojana. Olin nähnyt KAVI:n hallussa olleen kuvamateriaalin jo aiemmin, mutta koska kyseessä oli järjestelemättömiä kohtauksia ilman sen suurempia kiinnekohtia, en ollut koskaan ajatellut asiaa sen pidemmälle. Niinpä mielenkiintoni heräsi oitis, kun huomasin KAVI:n syyskauden ohjelmistossa maininnan Aleksis Kivi -seminaarista ja sen yhteydessä esitettävästä Kihlauksen uudesta restauroinnista. Varasin saman tien junaliput Helsinkiin ja aloin anoa vapaapäivää leipätyöstäni. Myöhemmin sain tietää, että esitettävä materiaali oli lähestulkoon sama kuin aiemmin näkemäni, mutta en enää perunut matkaani.
Hyvä niin, sillä hienon seminaarin aikana selvisi, että KAVI tarvitsee potentiaalisia vapaaehtoisia elokuvan rekonstruointiin. Järjestäjät lupasivat materiaalin lisäksi kaiken mahdollisen tuen projektia varten. Innostukseni heräsi ja kotiin palattuani ilmoitin olevani vapaasti käytettävissä, mikäli apuni koettaisiin riittäväksi. Aiheen parissa työskennelleet Antti Alanen ja Tommi Partanen näyttivät ehdotukselleni vihreää valoa, joten projektin aloittamisen odotus saattoi alkaa. Tässä vaiheessa mukaan astuivat myös Kivi-tutkijat Sakari Katajamäki ja Ossi Kokko sekä teatteritutkija Pentti Paavolainen, joiden kanssa paneuduin etenkin elokuvan tekstipuoleen.
TIIVISTÄ TYÖSKENTELYÄ TUNNISTA TOISEEN
Koko projekti syntyi omalta osaltani valtavan innostuksen kautta. Tiesin rekonstruktion deadlinen olevan vasta kesällä, mutta en silti malttanut olla työstämättä kokonaisuutta kahdessa viikossa. Tekemäni muistiinpanot kertovat ensimmäisen version valmistuneen viidessä päivässä, toisen ja viimeistellymmän kolmessa ja lopulta välitekstien rakentamisen ja sovittamisen vieneen neljä päivää. Välipäivät mukaan lukien koko projekti vei kaksi viikkoa.
Kiven näytelmä ei ollut minulle etukäteen tuttu, joten ensimmäiset Orionissa muodostamani mielikuvarakennelmat olisivat aloittaneet elokuvan aivan väärästä kohtaa – olin nimittäin hetken aikaa varma, että tapahtumat alkavat aamusta ja päättyvät neidon lähtöön. Samoin olin liittämässä Herrojen-Eevan elämäntyylin muistelojaksoa väärään paikkaan, kunnes huomasin, mihin se oikeasti kuuluu. Muilta osin Kihlaus oli varsin vaivatonta koostaa, joskin lyhyiden otosten järjestelyjen suhteen täytyi olla tarkkana. Apunani minulla oli SKS:n toimittama kriittinen laitos Kiven näytelmästä (ilm. 2015).
Yllättävän monet kohtauksista olivat vaihtoehtoisia, mikä aiheutti ensi alkuun ylimääräistä päänvaivaa. Ainakin yksi keskimittainen jakso piti jättää kokonaan pois, sillä sitä ei saanut sopimaan millään tavalla kokonaisuuteen ilman, että kerronnan rytmi olisi merkittävästi häiriintynyt. Muutama kohtaus on todennäköisesti myös kadonnut, sillä aivan kaikkia siirtymiä en saanut aseteltua luonnollisesti, minkä lisäksi Aapelin ja Eevan lopussa käymä sanasota loistaa poissaolollaan.
Tein alusta alkaen itselleni selväksi, että en ala toimia elokuvan varsinaisena leikkaajana, vaan tallennan otokset sellaisina paikoilleen kuin Puro on ne toteuttanut. Välitekstit olivat ainoa sallittu keino katkaista otos, sillä se on mielestäni kaikkein luonnollisin tapa kertoa tarinaa – kohtauksen alkuun tai loppuun sijoitetut tekstit rikkovat myös kerrontaa, eikä minusta ole mitään järkeä toistaa tekstinä jo näyttelijän lausumia sanoja. Teuvo Puro on saattanut toimia sata vuotta sitten toisin, joskin rohkenen epäillä, sen verran taitavasta elokuvantekijästä on kyse.
Jos kuvien paikoilleen sijoittaminen sujui alkukommelluksien jälkeen helposti, väliteksteissä oli työtä monin verroin enemmän. Vaikka kyseessä onkin näytelmä, pidin tärkeimpänä elokuvallisen ilmaisun sulavuutta. Ydinkysymyksiä oli monta: Mitä ottaa mukaan ja mitä jättää pois? Kuinka yhdistellä repliikkejä onnistuneesti toisiinsa? Lukeako huulilta vai ei? Omien ehdotusteni ja muokkausteni jälkeen lähetin materiaalin muulle työryhmälle, jonka kanssa olemme käyneet syväluotaavat ja erittäin miellyttävät keskustelut välitekstien sopivuudesta ja oikeasta ulkoasusta.
ELOKUVASTA
Teuvo Puron ohjaama Kihlaus ei ole ensimmäinen filmatisointi Kiven näytelmästä, eikä myöskään viimeinen. Ensimmäisenä aiheeseen tarttuivat Kalevala-Filmi Oy:n tekijät, jotka filmasivat näytelmän Viipurissa kesällä 1920. Suomen Kansallisfilmografia 1:n mukaan elokuva esitettiin ainoastaan yhdessä kutsuvierasnäytännössä. Kaikki kuva-aineisto on tuhoutunut.
Kolmas ja toistaiseksi viimeinen elokuvaversio valmistui vuonna 1955, nyt huomattavasti ensimmäistä nimekkäämpien tekijöiden toimesta. Erik Blombergin ohjaamassa elokuvassa näyttelivät Mirjami Kuosmanen (Herrojen Eeva), Heimo Lepistö (Eenokki), Hannes Häyrinen (Aapeli), Pertti Wickström (Jooseppi), Tarmo Manni (herra) ja Leif Wager (herra). Aiemmista filmatisoinneista poiketen tähän versioon oli tehty erityinen johdanto, jossa selvitettiin Aapelin ja Eevan tunteneen toisensa jo lapsena. Suomen Kansallisfilmografia 5:n mukaan käsikirjoittajana toiminut Kuosmanen oli muuten täysin uskollinen alkuperäisteokselle, eikä jättänyt ainoatakaan repliikkiä pois.
Puron käsikirjoittama elokuvaversio on uskollinen näytelmälle ja elävöittää sitä ainoastaan tapahtumia laventamalla. Eenokki laskee virkaveljensä kotirantaan kauniin kesäpäivän tunnelmaa henkivässä alkujaksossa. Kun Aapeli lähtee hakemaan Eevaa vaimokseen, Jooseppi käy valmistamassa Rusko-hevosen matkakuntoon. Myös kohtaus kartanolla, jossa nuori poika laittaa palavan taulan hevosen hännän alle, on seikkaperäisesti esitetty (tässä kohtaa on erikseen mainittava kekseliäät kuvarajaukset). Myös Eevan käytös herrojen seurassa esitetään kuvamateriaalin avulla. Nämä kaikki tukevat elokuvan kerrontaa oivaltavasti ja selkeyttävät tapahtumia niillekin katsojille, joille alkuperäisteksti ei ole tuttu.
Juoni itsessään on yksinkertainen. Poikamies Aapeli on saanut entiseltä ihastukseltaan Eevalta kirjeen, jonka mukaan tämä suostuu hänelle vaimoksi. Aapeli lähtee hakemaan Eevaa luokseen ja pyytää oppipoikaansa Jooseppia lähettämään sanan ystävälleen Eenokille, jonka tulisi saapua paikalle puhemieheksi ja kihlauksen todistajaksi. Pian Aapelin mökille saapumisen jälkeen Eeva tulee toisiin ajatuksiin ja kipakan sanailun jälkeen kihlaus purkautuu. Aapeli kieltäytyy viemästä Eevaa takaisin herrojen luo, jolloin sydämystynyt morsian pakkaa tavaransa ja lähtee kävellen kotiin. Lopuksi Aapeli ja Eenokki piristävät mieltään kunnon tanssilla, Joosepin laulaessa tahtia.
LOPUKSI
Kihlaus sai varsin ristiriitaisen vastaanoton. Sen teknistä toteutusta kiiteltiin, mutta Kiven alkuperäistekstiä pidettiin joidenkin kriitikoiden taholta elokuvaan sopimattomaksi. Näyttelijät saivat suurimmalta osin kehuja ja elokuvan värisävytys oli niin ikään kriitikoiden mieleen. Näitä jaksoja ei valitettavasti ole säilynyt kuin muutama, joten tuore rekonstruktio tehtäneen mustavalkoisena. Elokuva palaa valkokankaille tänä syksynä, sillä sen kantaesityksestä on tehty sopimus Forssan Mykkäelokuvayhdistyksen kanssa. Vuosikymmenten ajan piilossa pysyneen elokuvan ensimmäinen näytös on Forssan Elävienkuvien Teatterissa elokuun lopussa.
"Suomi-Filmin uskallettu koe on yleisin piirtein katsoen onnistunut ja tietää niin rakenteellisesti kuin valokuvauksellisestikin suurta ja kieltämätöntä edistysaskelta sitten Ollin oppivuosien ja kehnohkon Se paraiten nauraa, joka viimeksi nauraa. Kun ottaa huomioon, että niin kokonaisuudeltaan ehyt ja huumorin läpitunkema pieni mestariteos kuin Kihlaus puhenäyttämöllisesti onkin, siitä filmissä pakostakin häviää sitä elävintä inhimillistä kimmellystä; kun tämän ottaa huomioon, on valmis vilpittömästi onnittelemaan ohjaaja, näyttelijä Teuvo Puroa hänen ensimmäisestä Kivi-filmistään sekä samoin esiintyjiä, jotka, Aapeli-kraataria lukuunottamatta, tunnustettavalla menestyksellä suoriutuivat tehtävistään." (Hassan: US 10.1.1922).
KIHLAUS, 1922 Suomi
Tuotanto: Suomi-Filmi
Ohjaus: Teuvo Puro
Tekninen valmistus: Kurt Jäger
Näyttelijät: Iisakki Lattu (Eenokki), Martti Tuukka (Aapeli), Annie Mörk (Herrojen-Eeva), Uuno Kantanen (Jooseppi), herra Alho (1. herra), herra Keihäs (2. herra), Antti Idström (kuriton pojanviikari)