Koska olen omistanut kevätkauden 2014 kotimaiselle mykkäelokuvalle, on vähintäänkin oikeutettua nostaa esiin myös aikakauden suuria nimiä. Tässä vaiheessa olisi ollut helpointa tehdä perinteisiä ohjaajaesittelyjä, mutta koska elokuvakirjoittelussa esiintyy varsin usein jonkinlaista ”kolminaisuutta” (Griffith – Sennett – Ince, Eisenstein – Pudovkin – Dovzhenko, Chaplin – Keaton – Lloyd, Mizoguchi – Ozu – Kurosawa), päätin niputtaa kolme suomalaisen mykkäelokuvan omasta mielestäni merkittävintä ja mielenkiintoisinta ohjaajaa samalla tavalla. Tekstini esikuvana on toiminut Joseph L. Andersonin ja Donald Ritchien mainio artikkeli ”Kolme japanilaista ohjaajaa”, joka on luettavissa ainakin Peter von Baghin toimittamasta esseekokoelmasta Uuteen elokuvaan (WSOY, 1969).
ERKKI KARU (10.4.1887 – 8.12.1935)
Esittely on helpointa aloittaa maamme ensimmäisestä merkittävästä elokuvaohjaajasta, Erkki Karusta. Helsingissä 10.4.1887 syntynyt Erland Fredrik Kumlander oli puusepän poika, josta isä taisi toivoa työnsä jatkajaa, mutta joka kuunteli ennemmin sydämensä ääntä ja heittäytyi viihdealalle. Sitä ennen hän teki kuitenkin erinäisiä yrityksiä leipurina ja kultasepän apulaisena. Hän vaihtoi nimensä vuonna 1907 ensi Kultavaaraksi (elokuvaneuvos Kari Uusitalon mukaan ”kaukana ei ole ajatus, että nimenvalintaan olivat vaikuttamassa aikaisemmat kultasepänopinnot”) ja neljä vuotta myöhemmin Karuksi, jona myös elokuvamaailma oppi hänet tuntemaan.
Monien aikalaistensa tavoin myös Karu aloitti viihdyttäjän uransa teatterissa. Kun hän palasi useiden vuosien muuttokierteen jälkeen Helsinkiin vuonna 1907, hän alkoi opiskella näyttelemisen alkeita oikein toden teolla. Samana vuonna hän liittyi Suomalaisen Teatterikunnan jäseneksi. Ura alkoi lavasteiden maalaajana ja tekijänä, mutta vähitellen Karu alkoi saada myös osia esitettäväkseen. Alku ei tosin lupaillut hyvää, sillä hänen roolisuorituksiaan pidettiin yleisesti varsin jäykkinä ja vaatimattomina.
Karu perusti loppuvuodesta oman näyttelijäseurueen nimeltään Kiertue Erkki Karu, joka vaihtui myöhemmin muotoon Kiertuenäyttämö (Joht. Erkki Karu). Seurueeseen kuului myös näyttelijätär Elli Kylmänen, josta tuli 23.12.1915 Erkki Karun vaimo. Pariskunnalle syntyi kaksi lasta, Erkki (1916) ja Elli (1917), ja heidän liittonsa kesti aina Karun kuolemaan saakka. Perheen kiertue-elämä päättyi joksikin aikaa, kun seurueen johtohahmo siirtyi Forssan Työväen Näyttämön johtajaksi vuonna 1916. Pesti kesti tammikuulle 1918 ja seuraavana vuonna Erkki Karu kokeili ensimmäisen kerran osaamistaan elokuvien parissa. Puoli vuotta myöhemmin hän oli jo perustamassa Suomi-Filmin edeltäjää, Oy Suomen Filmikuvaamoa.
Kari Uusitalo kertoo Karun olleen erittäin tarkka ohjaaja, joka paitsi merkitsi näyttelijöiden paikat näyttämölle, näytti heille yksityiskohtaisesti, mitä kulloinkin pitää tehdä. Pelkkä elehtiminen ei kuitenkaan riittänyt, sillä Karun kerrotaan käyttäneen myös ääni- ja puheharjoituksia. Nämä työskentelymetodit säilyivät hänen tavaramerkkinään uran loppuun asti. Vaikka Karu oli vaativa, häntä pidettiin reiluna ja näyttelijöitä ymmärtävänä ohjaajana, jolla oli aina aikaa työryhmälleen ja tarvittaessa näyttää vaikka kädestä pitäen, kuinka jokin asia tuli tehdä. Filmiaitan toimittaja kertoi Koskenlaskijan morsiamen (1923) kuvausten aikana tekemistään havainnoista näin:
”… Ja kaiken yläpuolella on Erkki Karun ohjaava käsi. Johtajana, regissöörinä ja näyttelijänä, miten kulloinkin sattuu, on hän kaikkialla läsnä johtaen rautaisella tahdonlujuudella yritystä kaikkien vastuksien läpi. Peräänantamattoman tarmokkaana kantaa hän suurta kuormaansa eikä epäile tarttua asiaan käsiksi silloin kun muut mahdollisesti perääntyvät…”
Erkki Karu oli valokuvista ja historiankirjoituksista päätellen hyväkuntoinen, jäntevä, jonkinlainen ”perisuomalaisen” oloinen mies, eikä ainakaan itselleni tuota vaikeuksia kuvitella häntä tukkilaisten topparoikkaan tai tehtaalle koneen ääreen – tällaisista aineksistahan Karu ammensi elokuviensa aiheet kerta toisensa jälkeen. Karu oli mies, joka kääri hihansa silloin kun oli tarkoitus tehdä töitä ja nautiskeli silloin, kun siihen oli aikaa. Tällainen esimerkki on ollut erittäin tärkeä varsinkin tuohon aikaan, jolloin kotimainen filmiteollisuutemme tarvitsi vahvoja ja esimerkillisiä persoonia.
”Erkki Karu oli ennen kaikkea suomalainen, hän rakasti Suomen luontoa ja kansaa. Jokaisessa hänen filmissään täytyi olla Suomen hymyilevät äidinkasvot taustana ja suomalaista kansaa hän kuvasi rakkaudella. Hän ei milloinkaan hyväksynyt sitä asennetta, että maalaisia katsottaisiin jonkinlaisina tyhminä tolloina, joille vain tulisi nauraa, kuten monissa herraskaisissa näytelmissä ennen ja useissa filmeissä vielä nykyäänkin maalaisia kuvataan.”
Nämä Artturi Järviluoman sanat tulevat aina mieleeni katsellessani Karun kaupunkikomediaa Runoilija muuttaa (1927). Helsinkiläiseen keskiluokkaiseen asuntoon sijoittuva elokuva kertoo köyhästä, rikasta enoaan puijaavasta nuoresta runoilijasta, joka vilunkipelin aina vain jatkuessa saa enon lopulta vierailulle luokseen. Tällöin nuorukainen päättää huijata enoa oikein kunnolla: hän esittelee ystäviensä kaupunkilaisasunnon omakseen, omistajaperheen rouvan siskon vaimokseen ja perheen lapsen omaksi pojakseen. Eno menee aikansa vipuun, mutta lopulta hänelle selviää asioiden todellinen laita. Sen sijaan, että Karu tekisi vahvasti savon murretta vääntävästä enosta hölmön pölvästin, jonka hyväuskoisuudelle kaikki voivat nauraa ja joka lopulta pettyneenä runoilijan valehtelemiseen lähtee hävinneenä pois, hän esittääkin enon ainoana ”aitona” henkilönä, täydellisenä vastakohtana pingottaville ja pönöttäville keskiluokkaisille helsinkiläisille, joita runoilijan ystäväperhe esittää. Eno kuittaa kaiken huumorilla ja lupaa järjestää nuorisolle oikein komeat häät omaan laskuunsa. Mitäpä sitä turhia murehtimaan, kerranhan täällä vain hauskaa pidetään, samaa porukkaa kun kerta kaikki olemme.
Erkki Karusta (kuvat ylh., oikealla Eino Karin kanssa) tulee monin paikoin mieleen John Ford, jonka rakkaus isänmaahan (Fordilla amerikkalaisuudesta huolimatta Irlanti), kansaan ja perinteisiin oli hyvin samanlaista suomalaisen kollegansa kanssa. Tämä ilmenee välittömästi luontokuvissa, jotka eivät jää vain kauniiksi otoksiksi vaan porautuvat pintaa syvemmälle ja tavoittavat jotain oleellista maan sisimmästä. Rehevä huumori ja paikoin puskafarssiksi yltyvä meno syventävät näiden kahden suurmiehen yhteyttä ja lopullinen side heidän välilleen solmitaan näyttelijätasolla, ovathan Axel Slangusin roolityöt niin Nummisuutareissa (1923) kuin Meidän pojissammekin (1929) hyvin samankaltaisia kuin J. Farrell McDonaldin ja Victor McLaglenin suoritukset Fordin elokuvissa.
Erkki Karun teatteritausta näkyi hänen elokuvissaan koko uran ajan, eikä aina kaikkein parhaalla mahdollisella tavalla. Karu oli kyllä taitava ulkokuvien käyttäjä ja hän hallitsi kauniit kuvasommitelmat siinä missä monet kansainväliset virkaveljensäkin, mutta sisätiloihin siirryttäessä teatterimaisuus nosti lähes poikkeuksetta päätään. Kohtaukset olivat usein kuin suoraan teatterin lavalle sommiteltuja ja ainoastaan lähikuvat toivat vaihtelua staattisuuteen. Mikäli Karu olisi pystynyt murtamaan nämä kerrontaa yksinkertaistavat kahleet, hänestä olisi voinut hyvinkin tulla Victor Sjöströmin tai Mauritz Stillerin kaltainen ohjaajamestari.
Tuottajana Karu oli avoin muillekin kuin omille näkemyksilleen ja hän tarjosikin satunnaisia ohjaustöitä myös muille kuin yhtiön vakituisille ohjaajille. Tästä hyvänä esimerkkinä Suomi-Filmille ohjanneet vierailijat: lavastajamestari Carl Fager ohjasi Rautakylän vanhan paroonin vuonna 1924, teatteriohjaaja Jalmari Lahdensuo Pohjalaisia (1925), Helsingin Ruotsalaisen Teatterin pääohjaaja Harry Roeck Hansen Murtovarkauden (1926), näyttelijä Axel Slangus teatterinjohtaja Wilho Ilmarin kanssa Tukkijoella (1928) ja niin ikään näyttelijä Jaakko Korhonen Aatamin puvussa ja vähän Eevankin sekä Rovastin häämatkat (molemmat 1931).
Karu on jäänyt jälkipolvien mieleen ensisijaisesti draamojen kuvaajana. Siksi onkin todella valitettavaa, että hänen ainoa kokoillan komediansa, vuonna 1925 valmistunut Suvinen satu on vuosikymmenten aikana päässyt tuhoutumaan niin pahoin, että siitä on jäljellä enää vain lyhyehkö, joskin sitäkin nautittavampi fragmentti. Jäljelle jäänyt kuvamateriaali antaa nimittäin osviittaa siitä, mihin Karun lyhyet farssit ovat meille viitanneet: Karu osasi tarpeen tullen irrotella oikein kunnolla. Aikalaiskatsojat eivät Suviselle sadulle valitettavasti lämmenneet, vaan sen saama kalsea vastaanotto johti siihen, että Karu otti ohjaustöistä parin vuoden tauon ja luovutti vastuun muille. Hän palasi takaisin Muurmanin pakolaisilla (1927), joka kelpasi katsojille huomattavasti paremmin.
Karun äänielokuvat ovat aina jääneet hänen mykän kauden tuotantojensa varjoon. Tämä ei suoranaisesti yllätä, sillä ne eivät saavuta kuin paikoin sitä hienoutta, johon Karu parhaimmillaan mykkäkaudella pystyi. Itse elokuvia merkittävämmäksi tapaukseksi kohoaakin Oy Suomen Filmiteollisuus -yhtiön perustaminen: kun Karun ja Suomi-Filmin tiet olivat eronneet elokuussa 1933, hänen kerrotaan seisoneen tyhjyyttään kumisevassa huoneistossaan ja vannoneen vihapäissään, että ”kaiken muun ne vievät, mutta ei konstia kourasta koskaan!” Uusi yhtiö perustettiin jo saman vuoden lokakuussa ja ensimmäinen elokuva, Meidän poikamme ilmassa – me maassa valmistui seuraavana syksynä. Vaikka elokuva ei menestynytkään odotetunlaisesti, oli se lähtölaukaus uudelle yhtiölle, joka tuli muutamassa vuodessa kirimään Suomi-Filmin ohi maamme elokuvakartalla.
Ranskalainen Henri Langlois kuvasi aikoinaan Victor Sjöströmiä kallioon kiinni kasvaneeksi linnaksi, joka puhuu meren kanssa aina, olipa se missä ympäristössä tahansa. Hieman samantyylisiä mielikuvia nousee mieleeni Erkki Karusta. Siinä missä Sjöström oli kivinen linna, tuo Karu mieleen isokokoisen, vaaralla ylväänä seisovan männyn, joka hallitsi ympäristöään suvereenisti kymmenien kilometrien päähän näkyen. Se kesti hievahtamatta niin myrskyt kuin vuodenaikojen vaihtelutkin, ja kun se lopulta kaatui, kesti vuosia, ennen kuin yksikään toinen puu kasvoi lähellekään sen mittoja. Jos maassamme arvostettaisiin oikeasti perinteitä ja uranuurtajia, olisi yksi elokuvapalkinto nimetty Erkki Karun mukaan.
TEUVO PURO (9.11.1884 - 24.7.1956)
Teuvo Puro ei tunnu koskaan hymyilevän, vaan valokuvien perusteella hän oli kuin yrmeä teollisuuspohatta, joka pitää alaisensa kurissa ja Herran nuhteessa, eikä salli minkäänlaisia vastaväitteitä miltään suunnalta. Kuva ei liene todenmukainen, eivätkä ainakaan elokuvahistorioitsijat mainitse Purosta juuri poikkipuolista sanaa, vaan pikemminkin hänestä on muotoutunut kuva jonkinlaisesta isähahmosta, jonka opastuksessa Erkki Karun ja kumppaneiden oli helppo kehittyä elokuvamaailman lait ja säännöt hallitseviksi tekijöiksi.
Teuvo Puro (vuoteen 1904 saakka Bäckman) puhui elämänsä ensimmäiset vuodet ainoastaan ruotsia, kunnes kansakoulun penkille siirryttyään aloitti myös suomen kielen opinnot. Jo lapsena syntynyt kiinnostus teatteriin kesti koko elämän, eikä Puro ollut kuin kuudentoista aloittaessaan Helsingin Työväen teatterissa. Kaarle Halmeen kerrotaan ihastuneen nuorukaisen näyttelemistaitoihin siinä määrin, että kun hän perusti Tampereen teatterin vuonna 1904, hän houkutteli myös Puron mukaansa. Samaan aikaan Halme neuvoi nuorukaista vaihtamaan nimensä suomalaisemmaksi. Teatterinjohtajana toiminut Puro menestyi hyvin ja palasi parin vuoden kuluttua Helsinkiin, nyt Kansallisteatteriin.
Puron ”taideasteikko oli hyvin laaja”, ainakin teatterihistoriasta kirjoittaneen Helmi Krohnin mukaan. ”Hän on esittänyt kansanmiehiä ja herroja, sotilaita ja pappeja, mutta kaikilla hänen luomillaan on miehinen voima ja väkevä intohimo yhteistä.” Suomen ensimmäisen teatterineuvoksen kerrotaan olleen yhtä lailla kotonaan Ibsenin Peer Gyntin, Shakespearen Shylockin ja Henrik VIII:n kuin Eino Leinon Simo Hurtan rooleissa. Kaikkein rakkaimpana hänen kerrotaan pitäneen Aleksis Kiven Nummisuutareiden Eskon roolia, joka on aina ollut jotenkin se kaikkein perisuomalaisin näytelmän keinoin luotu kuvaus suomalaisesta miehestä.
Teuvo Puro ei ole jäänyt historian kirjoihin Erkki Karun veroisena elokuvamiehenä, kenties hänen varhaisen alalta vetäytymisen vuoksi. Siitä huolimatta on syytä muistaa, että Puro oli mukana jo aivan ensimmäisen näytelmäelokuvan, Salaviinanpolttajien (1907), teossa niin näyttelijänä kuin apulaisohjaajanakin. Puron ansiolistalla on sen lisäksi vielä 1910-luvun ainoan osittain säilyneen elokuvan, vuonna 1913 ensi-iltansa saaneen Sylvin ohjaaminen. Elokuvatutkija Sakari Toiviaisen mukaan ” jo ennen Erkki Karun aikaa ja sittemmin hänen rinnallaan Puro edusti kotimaisessa elokuvassa tyyliä ja ryhtiä, pyrkimystä kansainväliselle tasolle kansalliselta pohjalta”.
Erkki Karu on jäänyt mieleen maaseudun kuvaajana ja isänmaallisten tunteiden välittäjänä, kun taas Purosta saatu kuva on sameampi. Tämä ei yllätä, sillä Puro ei sitoutunut ohjaajana tietyille mukavuusalueille, vaan hän liikkui vaivattomasti eri miljöissä kulloisenkin tarpeen mukaan. Sitä paitsi Puro ohjasi huomattavasti Karua harvemmin ja lopetti elokuvien teon varsin varhain, jo vuonna 1927 valmistuneen Vaihdokkaan jälkeen. Puron tunnettavuutta haittaa tietysti myös se, että hänen ohjaustöistään on osa myös tuhoutunut: millainen oli Sylvi kokonaisuudessaan, entä Aleksis Kiven tekstiin pohjautuva Kihlaus (1922)?
Puron (kuvat ylh., oikealla Noidan kirojen kuvauspaikalla) säilyneille elokuville ominaista on, että ne alkavat hyvin useasti keskeltä toimintaa ja niiden päähenkilöillä on salattuja tapahtumia menneisyydestä, joista ei saisi puhua: Anna-Liisa ja lapsenmurha, Meren kasvojen edessä ja kasvattityttären salaperäinen kuolema, Vaihdokas ja avioton lapsi. Myös Noidan kiroissa menneiden aikojen pahat teot vaikuttavat nykypäivään, kun surmatun noidan kirous ottaa haltuun Nuottaniemen emännän ja syöksee tämän traagisten tapahtumien keskelle. Lähestulkoon jokainen tapaus päättyy valaistumiseen, anteeksiantoon tai sielun sisäiseen rauhaan – sen enempää Puro kuin kukaan muukaan suomalaisohjaaja ei suosinut avoimia loppuja, vaan katsoja haluttiin päästää teatterista kotiin huojentuneena ja onnellisena elokuvan päähenkilöiden puolesta.
Puro oli tärkeä tekijä myös kabineteissa. Paitsi että hän oli mukana Salaviinanpolttajissa, hän oli myös ideoimassa Frans Engströmin ja Teppo Raikkaan kanssa autonomian ajan kunnianhimoisinta elokuvaprojektia, jonka tarkoituksena oli tuottaa valkokankaalla Sylvin lisäksi myös Anna-Liisa (1911) ja Hyökyaaltoja (1911). Kun tähän vielä lisätään sekä Suomi-Filmin syntyprosessi että Komedia-filmin (1926) perustajajäsenyys, piirtyy mieleemme kuva suoraselkäisestä ammattimiehestä, joka oli jämäkkä teoissaan ja luotettava sanomisissaan. Kuin palkkioksi kotimaisen elokuvan hyväksi tekemästään työstä, Puro sai tehtäväkseen ohjata ja käsikirjoittaa Suomi-Filmin esikoisteoksen, Ollin oppivuodet (1920).
Kriitikot pitävät Puron elokuvia usein jäykkinä ja jäyhinä, mutta omasta mielestäni Puro oli mainettaan parempi tekijämies, enkä näe hänen teoksissaan esille nostettua teatraalisuuttakaan sen enempää kuin muiden aikalaisten elokuvissa. Kauneusvirheitä niistäkin toki löytyy, mutta ei liiaksi. Kansainvälisten mestareiden tasolle Purosta ei ollut, mutta kansallisen tason kärkipaikoille hän kipuaa vaivattomasti. Erityisen harmillista Puron vetäytymisessä oli, ettei hän ehtinyt koskaan ohjata äänielokuvia, minkä vuoksi ainutlaatuinen linkki kolmen eri aikakauden välillä (autonomian aika – itsenäisyyden aika – äänielokuvan aika) jäi syntymättä. Puron viimeinen valkokangasvierailu tapahtui Toivo Särkän ohjaamassa elokuvassa Neljästoista vieras (1948).
CARL VON HAARTMAN (6.7.1897 – 27.8.1980)
Jos Teuvo Puro toi mieleen teollisuuspohatan ja Erkki Karu työmiehen, edusti Carl von Haartman tyylikkäine pukuineen, huoliteltuine viiksineen ja urheiluautoineen uutta sukupolvea, joka on valmis juhlimaan pitkälle aamuun ja kyseenalaistamaan kaikki vanhempiensa arvot ja käsitykset. Keikarimaisen oloinen von Haartman ei oletettavasti ollut siviilissä aivan tämän kaltainen, mutta ohjaajana hän kyllä toi uusia tuulia maamme elokuvaan. Harmi vain, että hänen uransa jäi kahden elokuvan mittaiseksi.
Tilanomistaja Carolus von Haartmanin ja kreivitär Edit Armfeltin poika, Carl Magnus Gunnar Emil von Haartman oli värikäs ja ehtivä persoona. Hän ehti opiskella niin Helsingissä kuin Turussakin ennen sisällissodan syttymistä, jonka seurauksena von Haartman siirtyi täysipäiväiseksi sotilaaksi. Ura Uudenmaan Rakuunarykmentissä oli nousujohteinen ja ehtipä tuleva elokuvaohjaaja kokeilla taitojaan myös sotilaslentäjänä ja kadettina, ennen kuin palasi takaisin Uudenmaan Rakuunarykmenttiin. Rykmentin sisäiset ongelmat pakottivat hänet kuitenkin eroamaan vuonna 1924, jolloin von Haartmanin perhe katsoi parhaimmaksi lähettää poikansa Yhdysvaltoihin.
Carl von Haartmanin aika Yhdysvalloissa kului ensi alkuun kierrellen. Hän teki sekalaisia töitä siellä täällä, kunnes ajautui Hollywoodiin vuonna 1925. Seurapiirimiehenä hänen onnistui luoda suhteita elokuvaväkeen ja toimia sotilasasiantuntijana eri tuotannoissa (William Wellmanin Siivet, 1927) sekä näytellä myös pieniä rooleja (Erich von Stroheimin Häämarssi, 1927 ja John Fordin Neljä poikaa, 1928). Näiden töiden ohessa hän toimi myös Filmiaitta-lehden kirjeenvaihtajana ja kun von Haartman palasi takaisin Suomeen kesällä 1928, oli hänelle pedattu paikka Suomi-Filmissä. Kymmenessä vuodessa ratsumiehestä Hollywood-elokuvien sotilasasiantuntijaksi ja Suomen johtavan elokuvayhtiön ohjaajaksi – maailma voi todellakin olla täynnä mahdollisuuksia.
Hollywoodissa opitut taidot tulevat esille heti ensimmäisen ohjaustyön, vuonna 1929 valmistuneen Korkeimman voiton alkumetreillä, jossa von Haartman luonnostelee paronihahmonsa ominaispiirteet muutamalla yksinkertaisella kuvalla. Siirto hotelli Kämppiin ja Murnaun Viimeisen miehen (1924) kaltainen kamera-ajo krapulaansa parantelevan paronin pöytään osoittaa myös, että nyt on tekeillä hyvinkin poikkeuksellista suomalaista elokuvaa. Muiltakin osin Korkein voitto on hyvin kansainvälinen teos, ja kuten Helsingin Sanomien kriitikko Kino-Boy totesikin aikanaan: ”Korkeimmassa voitossa ei oikeastaan ole mitään, joka sitoisi sen elimellisesti Suomeen. Se olisi juonirakenteensa ja esittäjiensä puolesta voitu kuvata missä tahansa.” Tekninen vaikuttavuus ei ollut kuitenkaan riittävän houkuttelevaa yleisön kannalta, sillä Korkeimman voiton menestys ei ollut edes vuoden keskitasoa.
Seuraavana vuonna valmistunut Kajastus on näin jälkikäteen ajateltuna kaikkein lähellä von Haartmanin ”oppi-isän”, Erich von Stroheimin teoksia ja tyyliä. Aiheena on Venäjän sortovuodet ja helmikuun manifestin (15.2.1899) jälkeinen aika Suomessa, jota kuvataan ratsumestari Gustaf Cederströmin (Helge Ranin), tämän ihastuksen kohteen Louisen (Elsa Segerberg, von Haartmanin tuleva vaimo) sekä isänmaallisen kapinallisen, Antti Ahman (Aarne Leppänen) kokemusten kautta. Historialliset tapahtumat (manifestin allekirjoittaminen, Bobrikovin murha) ja ainakin ulkoisesti täysin uskottavasti jäljennetyt hahmot olisivat varmasti riittäneet tälle komealle elokuvalle, mutta valitettavasti mukaan liitettiin myös romanssiviritelmiä ja vakoilusotkuja, jotka olivat kokonaisuuden kannalta melko turhia. Kriitikot arvostelivat Kajastusta paikoin rankallakin kädellä ja korkeat tuotantokustannukset pitivät huolen siitä, että lopputulos kääntyi taloudellisessa mielessä tappiolliseksi. Itse olen sitä mieltä, että mykän elokuvan aikakausi olisi voinut päättyä Suomessa huonompaankin elokuvaan.
”Carl von Haartman oli suomalaisissa elokuvissa aikaansa edellä – yleisö vierasti tällaista salonkikerrontaa kotimaisissa elokuvissa samaan tapaan kuin oli käynyt Karun Suviselle sadullekin. Se halusi nähdä kansannäytelmiä, maalaiselämää, merimaisemia ja hyväksyi vain sormella silmään pistävän naivin isänmaallisuuden.” Kari Uusitalo
Carl von Haartman (kuvat ylh., oikealla John Fordin sotaelokuvassa Neljä poikaa) oli visionäärinä kansainvälistä tasoa, eikä hänen näyttelijäntaitojaankaan sovi vähätellä, mutta ainakin käsikirjoittajana hän olisi kaivannut hiomista ja parempia apulaisia – nyt molemmissa elokuvissa on niin paljon asiaa, että ne vaikuttavat jo kokonaiskuvaan negatiivisesti. Itse pidän von Haartmanin teoksia varsin korkeassa arvossa ja olen valmis antamaan niiden heikkoudet anteeksi, ehkä jo pelkästään niiden kansainvälisen kosketuksen vuoksi. Aikalaiset olivat kuitenkin ankarampia ja kun näiden elokuvien kritiikkeihin lisättiin vielä henkilökohtaiset mielipiteet von Haartmania ja hänen olemustaan kohtaan, ei hänen elokuvaurastaan tullut sen pidempää ja menestyksekkäämpää. Tämä on todella valitettavaa, mutta Suomen kaltaisessa ja kokoisessa elokuvamaassa ei ollut varsinkaan tuohon aikaan sen enempää aikaa kuin varaakaan harjoitella elokuvien tekoa elokuvia tehden. Siitä huolimatta uskon, että Carl von Haartmanilla olisi ollut vielä paljon annettavaa kotimaiselle elokuvalle, jossa kuitenkin valittiin toisenlaiset tiet kuljettaviksi.
Carl von Haartman näytteli vielä muutamassa elokuvassa ennen vetäytymistään valkokankaalta lopullisesti vuonna 1933. Avioliitto Elsa Segerbergin kanssa koki dramaattisen lopun nuoren vaimon kuollessa seuraavana vuonna tuberkuloosiin. Haartman palasi armeijaan, taisteli niin Espanjan sisällissodassa kuin kotimaan rintamallakin ennen muuttoaan Espanjaan. Siellä hän solmi avioliiton unkarilaissyntyisen Marie-Eugenie Zichy-Pallavicin kanssa, joka kesti Haartmanin kuolemaan asti. Hän kirjoitti myös viisi kirjaa vuosien 1939-1972 välillä.
LÄHTEET:
Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja, Otava, Helsinki 2005.
Elokuva 13/1929: Ratsuväestä elokuvaamoon: Ratsumestari Carl von Haartman kertoo itsestään.
Hallström, Roland af: Filmi – aikamme kuva, Gummerus, Jyväskylä 1936.
Krohn, Helmi: Kulissien takaa: 20 suomalaisen näyttelijän lapsuus- ja nuoruusmuistoja, Otava, Helsinki 1924.
Uusitalo, Kari: Eläviksi syntyneet kuvat: Suomalaisen elokuvan mykät vuodet 1896-1930, Otava, Helsinki 1972.
Uusitalo, Kari (toim.): Suomen kansallisfilmografia 1: Vuosien 1907-1935 suomalaiset kokoillan elokuvat, Edita Publishing, Helsinki 2002.
Kuvat: Erkki Karu (molemmat), Teuvo Puro (Noidan kirot), Carl von Haartman (KAVI); Teuvo Puro (Teatterimuseo); Carl von Haartman (Neljä poikaa) (Ford at Fox -dvd).