Moni mykkäelokuvaharrastaja tietää ja tuntee Carl Th. Dreyerin vuonna 1924 Saksassa ohjaaman draaman Naisen orja. Herman Bangin romaaniin perustuvassa elokuvassa kunnioitettu taiteilija Claude Zoret ajautuu suosikkimallinsa ja rakastajansa Mikaelin kanssa eri teille, mutta nuorukaista kuolemaansa asti rakastanut Zoret testamenttaa tälle vielä koko omaisuutensa osoituksena tunteistaan. ”Nyt voin kuolla rauhassa, sillä olen saanut kokea suuren rakkauden”, Zoret toteaa vain hetki ennen kuolemaansa.
Mauritz Stillerin kahdeksan vuotta aikaisemmin ohjaama Siivet on Dreyerin näkemystä huomattavasti tuntemattomampi, joskaan ei ansiottomampi teos. Nimekkäällä tekijäryhmällä varustettu elokuva ei ole lähellekään yhtä näyttävä tai hiottu kuin Dreyerin versio, mutta vastaavasti siinä on huomattavasti enemmän historian siipien havinaa, eihän Stillerin vuosina 1912-1916 ohjaamista elokuvista ole säilynyt kuin muutama. Lisäpainotuksen elokuvalle antaa se, että kyseessä on ensimmäisiä homoseksuaalisuutta käsitteleviä elokuvia ja vieläpä merkittävän tekijän tekemänä.
Dreyer ei ollut kertomansa mukaan nähnyt koskaan Stillerin versiota. Tämä on helppo uskoa, sen verran merkittävästi elokuvat poikkeavat toisistaan. Koska kyseessä on kuitenkin kaksi aikansa suurta, samaan aiheeseen tarttunutta eri tyylisuuntien mestaria, on elokuvien rinnakkain asettelu lähes välttämätöntä – olipa se oikeutettua tai ei.
Dreyer oli saapunut Saksaan tuottaja Erich Pommerin kutsumana ja sai käyttöönsä suuren budjetin elokuvan tekoa varten. Ohjaajalle ominaiseen tapaan kaikki on viimeisen päälle tyyliteltyä ja pikkutarkkaa, elokuvan ulkoisen olemuksen ollessa kertakaikkisen suurenmoista. Draama on hillittyä ja tarinan lyövänä sydämenä toimii Benjamin Christensenin hienosti tulkitsema taiteilija, joka riutuu hitaasti mutta arvokkaasti menetettyään rakkaansa toiselle.
Stillerin näkemys on arkisempi ja huolettomampi, joskin ajankohtakaan ei vielä suosinut moista ulosantia. Elokuvahistorioitsija Robin Hoodin (oik. Bengt Idestam-Almquist) mukaan Stillerin ”tekniikka ei ollut vielä kypsynyt hallitsemaan tämän herkän kolmiodraaman psykologisia nyansseja”. Tämä pitää paikkansa, sillä elokuvan draama ei kasva aivan täyteen loistoonsa. Muutamat vahvat kohtaukset jäävät silti hyvin mieleen, erityisesti Zoret’n ja Mikaelin tapaaminen kreivittären pihamaalla ja sitä seuraava taiteilijan henkinen ja fyysinen luhistuminen ovat vahvoja näyttöjä Stillerin ohjaajankyvyistä. Näyttelijöiden työskentely on varmaotteista, kuten Stillerin teoksissa yleensäkin. Kokonaisvaltaisesti tarkasteltuna Dreyerin versio voittaa rinnan mitalla.
Kumpikaan elokuvaversioista ei menestynyt odotetulla tavalla. Dreyerille Naisen orja jäi ainoaksi Saksassa tekemäksi elokuvaksi ja hän palasi sen jälkeen Tanskaan. Stiller sai osakseen kovaa kritiikkiä ja etenkin Tanskassa elokuva otettiin hyvin kielteisesti vastaan: sille annettiin Kööpenhaminassa ainoastaan kolme esityspäivää ensi-iltateattereissa ennen kuin se siirrettiin muualle. Elokuvan luultiin jo kadonneen ikiajoiksi, kunnes vuonna 1987 siitä löydettiin vajaa kopio, jonka kehyskertomusta on sittemmin täydennetty valokuvien avulla katselukelpoiseksi.
Tuotanto: AB Svenska Biografteatern
Ohjaus: Mauritz Stiller
Käsikirjoitus: Mauritz Stiller, Axel Esbensen (Herman Bangin romaanista)
Kuvaus: Julius Jaenzon
Lavastus: Axel Esbensen
Näyttelijät: Egil Eide (Claude Zoret), Lars Hanson (Eugene Michael), Lili Beck (Lucia de Zamikow), Albin Lavén (Charles Schwitt), Julius Hälsig, Bertil Junggren (Zoret’n ystäviä)