Vuosi 2016 oli mykkäelokuvia ajatellen menestyksekäs. Festivaalit keräsivät ennätysyleisöjä, kadonneita nimikkeitä löydettiin ja jo unohdettuja palautettiin näkyville. Uusia julkaisuja tuli vaikka kuinka, kirjoja toimitettiin kiitettävästi etenkin Yhdysvalloissa ja YLE esitti perinteiseen tapaansa jokusen mykkäelokuvan myös televisiossa. Itselleni vuosi osoittautui sen sijaan rankemmaksi kuin mitä olin etukäteen ajatellut. Syy oli täysin harrastuksen ulkopuolinen, mutta lokakuisen Pordenonen matkan jälkeen pyrin välttelemään kaikkea elokuvaan liittyvää lähes kuukauden verran. Katselutauko osoittautui hyväksi asiaksi, sillä vuoden loppusuora meni kuin siivillä ja sain uutta eloa kaikkiin työn alla oleviin projekteihini.
Vuoden 2016 unohtumattomimmat tuokiot koin syksyllä. Ensin Kymi Sinfonietta kutsui minut esittelemään Chaplinin pojan (1921) niin Kuusankosken kuin Kotkankin näytöksiin. Kolmea reilun puolen tunnin mittaista esitelmää oli kuuntelemassa arviolta parisataa henkilöä, mutta onneksi elokuva kiinnosti enemmän: näytöksissä oli yhteensä yli tuhat silmäparia, mikä on erinomainen tulos. Pian tämän jälkeen tein puhelinhaastattelun YLE:n Kultakuume-radio-ohjelmaan (23.11.), jossa käsiteltiin Teeman elokuvafestivaalia. Minun osakseni jäi keskustella Buster Keatonista ja hänen elokuvistaan. YLE Areenaan siirretty Peter von Baghin Elämää suuremmat elokuvat -kuuntelusarja on myös mainitsemisen arvoinen asia.
Elokuvafestivaalit jäivät kohdallani valitettavan taka-alalle. Perinteeksi muodostuneen Loud Silents -vierailun jouduin jättämään väliin koulutusmenojen vuoksi ja Bonn Stummfilmtagea varjostivat puolestaan muut vaikeudet. Forssa ja Pordenone onneksi sentään toteutuivat, kuten myös Suomalaisen Elokuvan Festivaali huhtikuussa, jonne matkustin pääasiassa professori Hannu Salmen tekemän Sylvi-rekonstruktion vuoksi. Suuria poistoja aikoinaan kärsineen Sylvin (1913) materiaalia on edelleen kateissa, mutta puuttuvat kohdat on selitetty välitekstien avulla. Suotta vähätelty Sylvi oli vuoden 2016 hätkähdyttävimpiä elokuvakokemuksia ja haastaa tasapäisesti monet muut kuuluisammat aikalaistuotannot, onhan elokuva kuitenkin kuvattu jo vuonna 1911, kaksi vuotta ennen ensi-iltaansa.
Vaikka DVD ja Blu-ray ovat monen mielestä jo menneen maailman haihatuksia, niitä julkaistaan maailmalla varsin ahkerasti. Niin myös mykkäelokuvia, joita tuli poimittua vuoden aikana varsin kiitettävä määrä. Vuoden merkittävin julkaisu on tietenkin Abel Gancen kolossaalinen Napoleon (1927), jonka Brownlow-versio päätyi viimeinkin myös kotikatsojan ulottuville. Muita merkittäviä julkaisuja ovat Masters of Cineman jättiboksi Dziga Vertovin klassikosta Mies ja elokuvakamera (1929), Kinon ja BFI:n laaja kokoelma Pioneers of African-American Cinema, Anthony Asquithin Shooting Stars (1928), Michael Curtizin A tolonc (1914), Robert A. Mylesin Daughter of Dawn (1920), Cecil B. DeMillen The Captive (1915), Frank Lloydin Eronneiden lapsia (1927) ja Josef von Sternbergin The Salvation Hunters (1925). Meillä KAVI jatkoi hienoa linjaansa ja julkaisi Erkki Karun Meidän poikamme -elokuvat yhdellä kokoelmalla.
Vanhojakin julkaisuja tuli poimittua, niistä ylittämättömimpinä Louis Delluc -kokoelma, Coffret Raymond Bernard sekä Coffret Albert Capellani. Ranskalaisten julkaisujen ongelma on käännöksissä, joita ei läheskään aina ole (näistä kolmesta Capellani on täysin ilman englantilaista käännöstä). Pordenonesta ostamani Maija Mehiläisen ihmeelliset seikkailut (1926) oli niin ikään löytö ja linkittyi Suomeen kiinnostavalla tavalla, jota en aiemmin tiennytkään. Amerikkalaisten kokoamat Kickstarter-rahankeräykset olivat myös kovassa huudossa ja piakkoin pitäisi valmistua julkaisut Frank Borzagen The Pride of Palomarista (1921), Colin Campbellin Little Orphan Anniesta (1918) ja muutamasta muusta nimikkeestä.
Vuoden lopussa sain kuulla suru-uutisen kotkalaisen elokuvakriitikko Harri Parikan poismenosta. Parikan ansiosta sain vierailla kotkalaisen elokuvakerho Majakan juhlissa muutama vuosi sitten ja ehdimme jo alustavasti sopia uudestakin vierailusta. Parikan poismeno jättää ison aukon kotkalaiseen elokuvakenttään ja toivoa sopii, ettei tämä tarkoita Majakan ja muun elokuvakerhotoiminnan hidasta hiipumista, kuten liian monessa muussa kaupungissa on jo käynyt.
