TARZANIN SEIKKAILUT
Tarzanin seikkailuja
National Film Corporationin tuottama Tarzan apinain kuningas (1918) oli niin valtava menestys, että elokuva sai jatko-osan jo samana vuonna. Wilfred Lucasin ohjaama, edellisen elokuvan tapaan Elmo Lincolnin ja Enid Markeyn tähdittämä Tarzanin romanssi (1918) on valitettavasti kuitenkin kadonnut historian hämärään. Sen sijaan Lincolnin kolmas ja viimeinen Tarzan-elokuva, sarjafilmimuotoon puettu Tarzanin seikkailut on säilynyt jälkipolville, joskin lyhennettynä versiona. Alkuperäistä 15-osaista sarjafilmiä ei ole enää olemassa, vaan tänä päivänä on tyydyttävä vuoden 1928 uudelleenjulkaisuun, joka on viisi jaksoa ja n. puolitoista tuntia alkuperäistä lyhyempi. Parikymmenminuuttiset jaksot ovat typistyneet pahimmillaan alle kymmeneen minuuttiin, mukaan on liitetty myös kaikenlaisia äänitehosteita.
Mielenkiintoiseksi tämän Tarzanin tekee se, että elokuvan tuottanut Numa Pictures syrjäytti Elmo Lincolnin viidakkomiehen roolista elokuvassa Tarzanin kosto (1920). Yhtiö kiinnitti rooliin Gene Pollarin ja suunnitteli tälle pidempääkin uraa Tarzanina, mutta Pollar vetäytyi kuitenkin leikistä pian elokuvan ensi-illan jälkeen. Niinpä Numa Pictures, jonka mielestä Lincoln ei ollut riittävän atleettinen Tarzanin rooliin, joutui nöyrtymään ja pyytämään tämän vielä kerran viidakon valtiaaksi. Jykevän Lincolnin rinnalle Janeksi kiinnitettiin sarjafilmeissä kannuksensa hankkinut Louise Lorraine, joka oli kuvausten alkaessa vasta viidentoista.
Aarteenetsijä ja onnenonkija Rokoff (Frank Whitson) on saapunut Afrikkaan löytääkseen tarumaisen Oparin kaupungin ja sen mittaamattoman arvokkaat aarrekammiot. Apunaan hänellä on Janen kihlattu Clayton (Percy Pembroke), jonka avulla Rokoff on raivannut Tarzanin tieltään. Mutta toisin kuin roistot ovat luulleet, Tarzan ei olekaan kuollut, vaan saapuu ennen pitkää paikalle roistojen suureksi harmiksi.
Oparin hurjat soturit hyökkäävät seurueen kimppuun ja vievät heidät kaupunkiinsa uhrattaviksi. Tarzan lähtee heidän peräänsä, mutta kun hän saapuu Opariin, Clayton on kuollut ja Rokoff on onnistunut pakenemaan. Tarzan pelastaa Janen leijonien kynsistä ja he lähtevät yhdessä kotia kohti aavistamatta, että Rokoff on jälleen punomassa juonia Tarzanin pään menoksi.
Scott Sidneyn ohjaama Tarzan apinain kuningas oli pieteetillä tehty, kunnianhimoinen näkemys Edgar Rice Burroughsin seikkailuklassikosta. Nyt kun asetelmat ovat edellisten elokuvien kautta kaikille tutut, eikä hahmojen pohjustamiseen tarvitse käyttää enää aikaa, on meno valkokankaalla huolettomampaa ja vauhdikkaampaa kuin aiemmin – tässä tapauksessa tosin myös heikompaa. Lopputulokseen vaikuttaa tietysti myös alkuperäisversiosta poistettu materiaali, joka on todennäköisesti sisältänyt kaikki tarinaa syventävät hetket, sillä tällaisenaan Tarzanin seikkailut on pelkkää toimintarymistelyä alusta loppuun. Tarinan katkelmallisuus tuo eteen myös muutamia todella yllättäviä juonenkäänteitä, jotka sekoittavat pakkaa entisestään.
Tarzanin seikkailut kärsii samasta taudista kuin M-G-M:n kuuluisat ääniversiot 1930-luvulla. Ulkoisesti elokuva on kyllä varsin näyttävä ja viidakkomaailma uskottavan oloinen, mutta tarinapuoli ontuu pahemman kerran. Jokaisen jakson voisi tiivistää lyhyesti: Jane joutuu pulaan, Tarzan rientää hätiin ja pelastaa Janen, roistot kaappaavat Janen uudelleen. Tähän konseptiin ripotellaan leijonia sinne tänne ja jälleen on saatu yksi jakso lisää Tarzanin seikkailuja. Pidemmän päälle moinen vyörytys alkaa puuduttaa.
Elmo Lincolnin roolisuoritus on ehdottomasti elokuvan hienointa antia. Vaikka Lincoln on näyttelijänä aavistuksen verran kulmikas, eikä ulkoasukaan oikein vastaa Burroughsin luomaa kuvaa valkoisesta jätistä, kantaa Lincoln viidakkomiehen lannevaatetta kunnialla ja ansaitsee kiistatta paikkansa kaikkien aikojen vakuuttavimpien filmi-Tarzaneiden joukossa. Aivan samalle tasolle ei sen sijaan nouse Louise Lorraine, jonka esittämä Jane on enemmänkin luonnonlapsi ja viidakossa ikänsä asunut villikko kuin se hienostunut ja etäinen englantilaisneito, jollaisena Enid Markey hänet avauselokuvassa esitti. Lorrainen tilannetta ei tosin helpota yhtään se, että ohjaaja kohtelee häntä täysin välinpitämättömästi: Janen tehtävänä on tässä elokuvassa vain näyttää kauniilta ja huutaa tarvittaessa Tarzania apuun.
Elokuvan varsin laajasta roistojoukosta ei voi nostaa ketään muiden yläpuolelle. Näyttelijät saavat kyllä kelvollista jälkeä aikaan, mutta heidän hahmojaan ei ole kirjoitettu toimiviksi. Sheikki Ben Ali (Charles Gay) sekä aarteenetsijä Gernot (George Monberg) ovat vain tarinan täytettä, vaikka heidän hahmoissaan olisi ainesta parempaankin. Myös Rokoffin hahmo jää lopulta varsin ohueksi, joskin Frank Whitson saa puhallettua siihen edes hieman eloa. Lincolnin stunt-miehenä toiminut Frank Merrill näytteli Tarzania elokuvissa Tarzan (1928) sekä Mahtava Tarzan (1929).
Tarzanin seikkailut on todella ristiriitaisen jälkimaun jättävä sarjafilmi. Toisaalta se on oiva lisä muiden mykkien Tarzan-elokuvien joukkoon, mutta vastavuoroisesti täydellä kaasulla eteenpäin rymistelevä tarina kaikkine latteuksineen verottaa katselunautintoa jonkin verran. Tietysti on myös muistettava, että kyseessä on raskaalla kädellä editoitu uudelleenjulkaisu, jonka tehtävänä on todennäköisesti ollut vain kerätä mahdollisimman paljon lipputuloja. Tarzan-elokuvien ystävät saavat tästä todennäköisesti riittävästi irti, muiden kannattaa harkita kahdesti, haluaako viettää kolme tuntia tällaisen sillisalaatin parissa.
Tuotanto: Numa Pictures Corporation
Ohjaus: Robert F. Hill (prologissa Scott Sidney)
Käsikirjoitus: Robert F. Hill, Lillian Valentine (Edgar Rice Burroughsin romaaneista Tarzanin paluu sekä Tarzan ja Oparin aarteet)
Näyttelijät: Elmo Lincoln (Tarzan), Louise Lorraine (Jane), Frank Whitson (Rokoff), George Momberg (Gernot), Charles Gay (Ben Ali), Charles Inslee (prof. Porter / Hagar), Lilian Worth (kuningatar La), Percy Pembroke (Clayton), Byrd Wheeler (kuvernööri), Gordon Griffith (Tarzan lapsena, prologissa), Enid Markey (Jane, prologissa)