ÄITI KRAUSEN ONNENMATKA
"Ihmisen voi yhtä hyvin tappaa asunnolla kuin kirveellä." Heinrich Zille
Äiti Krause on iäkäs berliiniläisrouva, joka elää vaatimatonta elämää pienessä vuokra-asunnossaan kaupungin työläiskorttelissa. Niukan toimeentulonsa hän saa myymällä sanomalehtiä sekä pitämällä asuntonsa toisessa huoneessa epäilyttävää vuokralaista. Heidän lisäkseen pienen asunnon jakavat äiti Krausen lapset Paul ja Erna sekä vuokralaisen prostituoituna työskentelevä naisystävä ja tämän pieni tytär.
Tilanteeseen näyttää tulevan helpotusta, kun Erna tutustuu mukavaan nuorukaiseen. Mutta kun yksi ovi aukeaa, toinen sulkeutuu, sillä Paul sortuu juopottelemaan ja tuhlaa samalla myös äitinsä vähäisen talouskassankin. Lisää epäonnistumisia tulee Ernan miesystävän hylätessä rakastettunsa ja vuokralaisen irtisanoessa vuokrasopimuksensa. Äiti Krausen elämä tuntuu olevan vastoinkäymisiä täynnä.
Kuvaajana, leikkaajana ja käsikirjoittajana ohjaamisen lisäksi urallaan toimineen Phil Jutzin kuuluisin mykkäelokuva, vuonna 1929 valmistunut Äiti Krausen onnenmatka on saksalaisen elokuvan outo helmi. Se ei ole sitä kurjalistoaiheensa tai tinkimättömän toteutuksensa vuoksi, vaan siksi, että sen rahoittajana toiminut tuotantoyhtiö Prometheus Film Verleih und Vertriebs GmbH oli Saksan kommunistisen puolueen lipunkantaja elokuva-alalla. Yhtiön tarkoituksena oli tuottaa kotimaan markkinoille koko joukko yhteiskunnallisia työläiselokuvia. Äiti Krausen onnenmatka on yhtiön tuottamista paristakymmenestä elokuvasta tunnetuin.
Äiti Krausen onnenmatka on erittäin alakuloinen matka Berliinin työläiskortteleihin ja niiden asukkaiden epävarmaan ja vaikeaan elämään, jossa köyhyys ja kaikenlainen niukkuus ovat osa jokapäiväistä arkea. Yleiskuva maasta, jossa 6,5 miljoonaa työtöntä yrittää hankkia elantonsa tavalla tai toisella, on lohduton. G. W. Pabstin yhteiskunnan rappiota kuvaavat elokuvat ovat tyyliteltyjä näkemyksiä depression vuosista, mutta Jutzin teoksessa ei ole mitään tyyliteltyä – siitä pitävät huolen taitavasti mukaan liitetyt, todellisen linkin aikakauteensa muodostavat otokset syrjäytyneistä, alkoholisteista ja muista tyhjäntoimittajista.
Kaiken kurjuuden keskelle tulee väliaikaista lohtua häiden muodossa, kun vuokralainen ja tämän tyttöystävä menevät naimisiin. Erich von Stroheimin Ahneuden (1925) kaltaisista syömäorgioista ja ylettömästä hauskanpidosta pudotaan kuitenkin pikavauhtia alas, kun sulhanen alkaa lähennellä vuokraemäntänsä tytärtä. Häät päättyvät riitaan, joka vaikeuttaa asianomaisten elämää entisestään. Elokuvan viimeinen kolmannes on äiti Krausen kohdalla silkkaa alamäkeä, jolle ei tunnu löytyvän apua miltään suunnalta. Loppuhuipentuma on ainakin ensi katsomalta yllättävä.
Äiti Krausen onnenmatka on mielenkiintoinen tuttavuus. Toteutukseltaan se yhdistelee neuvostoliittolaista elokuvatekniikkaa saksalaiseen kamari- ja yhteiskuntaelokuvaan ja muodostaa kokonaisuuden, joka lohduttomuudestaan huolimatta on hienoa elokuvaa. Teoksen sanomakaan ei ole liian päällekäyvä, joten Äiti Krausen onnenmatkaa voi suositella jokaiselle mykkäelokuvan ystävälle. Ainoa huomauttamisen arvoinen seikka on ohjaamisen lisäksi kuvauksesta huolehtineen Jutzin mieltymys turhaan kokeellisuuteen – liiallisina käytetyt kamera-ajot ja salamaleikkaukset tuntuvat paikka paikoin turhamaiselta taiteilulta.
Tuotanto: Prometheus Film Verleih und Vertriebs GmbH
Ohjaus: Phil Jutzi
Käsikirjoitus: Willy Döll, Jan Fethke (Otto Nagelin kertomien, Heinrich Zillen kirjoittamien tarinoiden pohjalta)
Kuvaus: Phil Jutzi
Lavastus: Karl Haacker, Robert Scahrfenberg
Musiikki: Paul Dessau
Näyttelijät: Alexandra Schmitt (äiti Krause), Ilse Trautschold (Erna), Holmes Zimmermann (Paul), Gerhardt Bienert (vuokralainen), Vera Sacharowa (prostituoitu), Friedrich Gnass (Max), Fee Wachsmuth (lapsi)