ALGOL
”Jos minulla olisi kaikki maailman mahti, ei olisi sotia, kurjuutta eikä hätää ja kaikki olisivat tasa-arvoisia…” Näinhän ne lupaukset ovat aina menneet, mutta kuten hyvin tiedämme, totuus on toinen. Raha ja maine turmelevat viattomimmankin ja lopulta jäljelle jää vain itsesokeus, vallan valhe, johon moni suurmies on historian saatossa sortunut. Omat näkemykset ovat ainoita oikeita ja lopulta ajaudutaan vainoharhaisuuteen, koska keneenkään ei voi luottaa – jopa verisukulaiset ovat potentiaalisia vihollisia.
Emil Jannings esittää naisystävänsä Marian (Hanna Ralph) kanssa raskasta työtä tekevää ja vaatimattomasti elävää kaivosmiestä Robertia. Eräänä päivänä hän tapaa yksinäisen muukalaisen, yöpaikkaa etsivän Algolin (mainion pirullinen John Gottowt). Robert ja Maria majoittavat vieraan vinttihuoneistoonsa, jossa alkaa pian tapahtua kummia. Algol paljastaa Robertille ikuisen energian lähteen, jonka avulla tästä tulee maailman mahtavin mies. Näin käykin, mutta menestyksellä on myös varjopuolensa.
”Kädenliike ja kaikki maailman pyörät pysähtyvät. Minä ja dynastiani – me hallitsemme maailmaa.”
Tyylikäs, Tohtori Caligarin kabinetin (1920) jälkihuumassa syntynyt Algol on mielenkiintoinen tuttavuus ja Le Giornate del Cinema Muton vuoden 2016 ohjelmiston löytöjä. Sen kerrotaan juontavan juurensa maailmansodan jälkeiseen energiapulaan, mutta samalla se on ainakin näin jälkikäteen katsottuna pelottavan profeetallinen kuvaus maailman herruutta tavoittelevasta ja naapurikansoja – ”maanviljelijäkansoja” – alistavasta hallitsijasta. Tarinan erikoinen ristiriita on siinä, että toisaalta se osoittaa saksalaisilla olleen kaipuun vahvaa, kaiken kerralla kuntoon laittavaa hallitsijaa kohtaan, mutta samalla se arvostelee vallan keskittämistä, sillä vahvan johtajan jälkeen jää aina tyhjyys, jonka täyttäminen voi olla työläämpää kuin alkuperäisen ongelman ratkaiseminen on ollut.
Algol on vastakohtien elokuva, yhdistelmä caligarimaista maailmaa ja luonnollisuutta. Maskeeraus on raskasta, maalatut lavasteet vinksahtaneita ja niiden sulautuminen tavalliseen ympäristöön tekee kokonaisuudesta oudon kiehtovan. Ainoa mikä olisi kaivannut mielestäni lisää kekseliäisyyttä on Robertin lukkojen takana pitämä energiakeskus, ikuisesti käyvä kone – muutama sympaattinen, mutta halvan näköinen hammasratas ei oikein synnytä kuvaa koko maailman energialähteestä.
”Tämä elokuva on outo sekoitus realismia ja fantasiaa. Työläisten tyytymättömyys, pastoraalikohtaukset, hallituksen tapaamiset ja sen sellaiset vuorottelevat fantastisen ulkoasun, omituisten välitekstien ja jossain määrin ekspressionistisen kuvaston kanssa. (…) Kokonaisuuden olisi toivonut olevan yhtenäisempi, mutta en voi kieltää etteikö se olisi tehnyt vahvaa vaikutusta.” Der Kinematograph, 12.9.1920.
Tuotanto: Deutsche Lichtbild-Gesellschaft e.V.
Ohjaus: Hans Werckmeister
Käsikirjoitus: Hans Brennert, Fridel Koehne
Kuvaus: Axel Graatkjær, Herman Kircheldorff
Lavastus: Walter Reimann
Näyttelijät: Emil Jannings (Robert Herne), Hanna Ralph (Maria Obal), John Gottowt (Algol), Gertrud Welcker (Leonore Nissen), Ernst Hofmann (Reginald Herne), Käte Haack (Magda Herne), Hans Adalbert von Schlettow (Peter Hell Sr./Peter Hell Jr.), Erna Morena (Yella Ward)