ALRAUNE - JUMALTEN UHMAAJA
Jumalten uhmaaja / Alraune
Kuolleiden ruumiinosilla operoineen Victor Frankensteinin ja muinaisella loitsulla savipatsaan henkiin herättäneen rabbi Löwin rinnalle on nostettava vielä kolmaskin Jumalaa leikkinyt hahmo, nimittäin Jakob ten Brinken. Tämä salaneuvos ja perintötieteilijä pystyy näet luomaan elollisen olennon hirsipuun alta keskiyöllä kaivetusta Alraune-juuresta. Näin ainakin Hanns Heinz Ewersin kirjoittaman romaaniin mukaan, jonka kuuluisin mykkäfilmatisointi valmistui Saksassa 1928.
Henrik Galeenin ohjaama Alraune – jumalten uhmaaja on monissa lähdeteoksissa sijoitettu kauhuelokuvien joukkoon. Lähtökohdiltaan elokuva kyllä ehdot täyttääkin, mutta kovinkaan vakavana tai perinteisenä kauhuelokuvana Alraunea ei voi pitää. Ennemminkin kyseessä on vertauskuvallinen muistutus siitä, ettei luontoa ja Jumalan lakeja tulisi peukaloida, siitä kun ei koskaan tunnu seuraavan mitään hyvää.
Keskiaikaisen tarun mukaan - joka toimii myös Jakob ten Brinkenin ohjenuorana – Alraune on jo syntyessään paha ja tulee sellaisena myös pysymään. Näin ei kuitenkaan ainakaan elokuvassa ole, sillä Alraune osoittautuu tarinan edetessä tavalliseksi nuoreksi naiseksi, joka kyllä keppostelee opinahjossaan luostarikoulussa, mutta on pohjimmiltaan samanlainen rakkauden ja hyväksynnän etsijä kuin kaikki muutkin nuoret. Aikalaisiin Alraunen ”pahuus” on kenties tehnyt vaikutuksen, mutta nykykatsojalle tarina näyttäytyy osin vanhentuneelta moraalisaarnalta.
Kuten kaikki muutkin keinotekoisesti luodut olennot, myös Alraune nousee isäntäänsä vastaan. Syy ei ole kuitenkaan neidossa, vaan Frankensteinin hirviön ja Golemin tapausten kaltaisesti olennon luojassa. Alraunea omana tyttärenään pitävä Jakob ten Brinken ei ole missään vaiheessa kertonut luomukselleen tämän taustoja, ja kun nämä tulevat ilmi, päättää tytär kostaa isälleen. Viimeistään tässä tilanteessa katsoja odottaa jotain keskivertoa repäisevämpää, mutta turhaan, sillä Henrik Galeenin Alraune laskettelee suoria ja hyväksi havaitsemiaan latuja lähdöstä maaliin, minnekään muuhun suuntaan koukkaamatta.
Toteutukseltaan Alraune edustaa vanhaa koulukuntaa, jonka keskeisiä hahmoja 1920-luvun alussa läpimurtonsa tehnyt Galeen oli. Merkille pantavaa on kameran staattisuus: Galeen luottaa ennemmin leikkauksen tehoon ja tarkoin sommiteltuihin kuviin kuin mobilisoituun kameraan, joka oli sentään ollut käytössä jo vuosia ympäri maailmaa. Vanhanaikaisesta toteutuksesta huolimatta Alraune on kerronnaltaan toimiva teos. Saksalaisiin elokuviin tutustuneet voivat etsiä viittauksia muihin maassa tehtyihin elokuviin, niitä on ainakin muutama siellä täällä. Hirsipuukohtaus on saattanut hyvinkin vaikuttaa Paul Lenin ratkaisuihin hänen kuvatessaan elokuvaansa Nauruihminen (1928).
Veteraaninäyttelijä Paul Wegener on Jakob ten Brinkenin roolissa varsin uskottava. Miehelle ominainen, ajoittain varsin raskas ilmaisu loistaa poissaolollaan ja ten Brinkenin roolin myötä Wegenerkin osoittaa pystyvänsä muuntautumaan modernimpaan suuntaan. Metropoliksen (1927) kautta elokuvamaailmalle esittäytynyt Brigitte Helm säteilee Alraunena viettelevää ja puoleensavetävää erotiikkaa, joten ei ihme että hänen hahmonsa aiheutti aikalaisissa pahennusta – Alraune tuntuukin olevan jollain tapaa Lulun (Pandoran lipas, 1929) lempeä pikkusisko.
Alraune – jumalten uhmaaja on teknisesti moitteeton elokuva. Sisällöltään se on jo vanhentunut, eivätkä sen kohuainekset herätä enää suurempia tuntemuksia – moraalinen opetus on silti ajaton ja toimiva, tänä päivänä kenties vielä enenevässä määrin kuin elokuvan valmistumisen aikaan. Wegener ja Helm tekevät rooleissaan vakuuttavaa jälkeä.
Tuotanto: Ama-Film GmbH Berlin
Ohjaus: Henrik Galeen
Käsikirjoitus: Henrik Galeen (Hanns Heinz Ewersin romaanista)
Kuvaus: Franz Planer
Lavastus: Max Heilbronnen, Walter Reimann
Näyttelijät: Brigitte Helm (Alraune), Paul Wegener (Jakob ten Brinken), Ivan Petrovich (Franz Braun), Wolfgang Zilzer (Wölfchen), Mia Pankau (ilotyttö), Valeska Gert (tyttö kadulta), Louis Ralph (taikuri), John Loder (varakreivi), Georg John (murhaaja)