VIIMEINEN PÄÄLLIKKÖ
Jos eivät uudisasukkaat kunnioittaneet intiaaneja oikeassa elämässä, vielä vähemmän niin teki Hollywood, joka esitti intiaanit pitkään sotaisina villeinä, joiden tehtävänä oli toimia vain valkoisen miehen maalitauluna. Tilanne alkoi merkittävästi muuttua vasta toisen maailmansodan jälkeen, mutta siltikin kesti useamman vuosikymmenen, ennen kuin intiaanit saivat pysyvästi ihmisarvon myös elokuvissa. Pieni suuri mies (1970) sekä etenkin Tanssii Susien Kanssa (1990) ovat vaikuttavia kuvauksia niistä vaikeuksista ja epäoikeudenmukaisuuksista, joita intiaanit joutuivat etenkin 1800-luvulla kokemaan.
Yrityksiä oli toki aiemminkin, aina D. W. Griffithin lyhytelokuvista lähtien, mutta mitään pysyvää ei saatu aikaiseksi. 1920-luvulla huomio kiinnittyi Paramountiin, jonka sosiaalikritiikkiä esittävät elokuvat ovat piristävä poikkeus muuten kovin stereotyyppisten lännenelokuvien joukossa. Näistä tuotannoista tunnetuin lienee George B. Seitzin vuonna 1925 ohjaama Viimeinen päällikkö, joka kertoo paitsi intiaaniheimojen historiasta, myös heidän lopullisesta tuhostaan. Vähempikin olisi riittänyt.
Viimeinen päällikkö alkaa puolituntisella johdannolla Yhdysvaltain historiaan. Se osoittaa, kuinka rauhaa rakastavat maanviljelijäheimot joutuivat pohjoisesta tulleiden sotaisten heimojen jyräämiksi, jotka puolestaan antautuivat ”ukkosten herrojen” eli espanjalaisten edessä. Suoraviivainen, joskin huolella rakennettu prologi on mielenkiintoinen, eikä vähiten siksi, että se osoittaa myös intiaanikansojen toimineen yhtä raakalaismaisesti kuin valkoistenkin. ”Tulkoon jonain päivänä vielä teitäkin mahtavampi rotu, joka murskaa teidät tomuksi”, toivoo maanviljelijäheimon päällikkö ennen kuolemaansa.
Tarinan toinen osa kertoo intiaanipäällikkö Nophaiesta, jonka johtama kansa kokee maailmansodassa tekemistään ponnisteluista huolimatta jatkuvaa vääryyttä valkoihoisten taholta. Erityisen pahansuopa on intiaaniasiamiehen apulainen herra Booker, jonka mielestä intiaaneilla ei ole lainkaan ihmisarvoa. Jos elokuvan ensimmäinen osa oli historian kerronnassaan hivenen kaavamainen, on jälkimmäinen puolestaan aivan liian mustavalkoinen ja osoitteleva. Kukaan tuskin kieltää intiaaneille tehtyjä vääryyksiä, mutta yksitahoinen sormella osoittelu ja rikkomusten tarpeeton alleviivaaminen menevät ainakin näin 2000-luvulta katsottuna aivan liian pitkälle.
Monument Valleyssa kuvatun Viimeisen päällikön huomattavin virhe ei ole kuitenkaan moralisointi, vaan Richard Dixin kiinnittäminen pääosaan. Dixin roolisuoritus on onnistunut, mutta olisihan se ollut totuuden kannalta uskottavampaa – joskin taloudellisesti riskialttiimpaa – mikäli kaikkien muiden intiaanien lisäksi myös pääosaa olisi esittänyt heidän heimoveljensä. Noah Beery yrmistelee vakuuttavasti intiaaneja halveksivana Bookerina Lois Wilsonin tuodessa vaadittavaa naiskauneutta tarinaan. Gary Cooperin kerrotaan esiintyvän statistina.
Viimeinen päällikkö on erittäin kunnianhimoinen yritys siirtää koko intiaanien historia yhden elokuvan raameihin. Valitettavasti lopputulos ei ole kovinkaan onnistunut, vaan vähempi moralisointi olisi varmasti tuonut esitetyt asiat riittävän selkeästi esille. Monument Valleyn maisemien käyttö, huoliteltu prologi sekä sivuosissa vakuuttavat intiaaninäyttelijät ovat tämän elokuvan parhaimmistoa. Viimeinen päällikkö on tyypillinen keskitien elokuva: kerran katsottava, mutta helposti unohdettava.
Tuotanto: Famous Players-Lasky Corporation (Paramountille)
Ohjaus: George B. Seitz
Käsikirjoitus: Ethel Doherty, Lucien Hubbard (Zane Greyn romaanista)
Kuvaus: Harry Perry, Charles Edgar Schoenbaum
Musiikki: Manny Baer, Hugo Riesenfeld
Näyttelijät: Richard Dix (Nophaie), Lois Wilson (Marion Warner), Noah Beery (Booker), Malcolm McGregor (Earl Ramsdale), Nocki (intiaanipoika), Shannon Day (Gekin Yashi), Charles Crockett (Amos Halliday), Bert Woodruff (Bart Wilson), Bernard Siegel (Do Etin), Gary Cooper