ANNA BOLEYN
Ranskan hoviin sijoittuneen Madame Dubarryn (1919) osoittautuminen maailmanmenestykseksi johti siihen, että varsin pian Lubitsch alkoi työstää uutta historiallista suurelokuvaa. Tällä kertaa siirryttiin kanaalin toiselle puolelle, Englannin hoviin, jota isännöi vaimonmestauttajana muistettu Henrik VIII. Henrikin hallintakaudesta tarkasteltavaksi otettiin hänen lyhyt avioliittonsa Anna Boleyn kanssa.
Monia suurmiehiä pitkän elokuvauransa aikana esittänyt Emil Jannings on Henrik VIII, jonka avioliitto kuningatar Katariina Aragonialaisen (Hedwig Pauly-Winterstein) on ajautunut karikolle. Eräissä juhlissa kuningas tutustuu Anna Boleyniin (Henny Porten), kuningattaren hovineitoon ja rakastuu tähän – kuningas on valmis jopa nousemaan paavia vastaan saadakseen avioliittonsa mitätöityä Annan vuoksi. Anna vastustelee ensi alkuun kuninkaan lähentelyjä, sillä hänellä on rakas omastakin takaa (Paul Hartmann). Kuninkaan sana on kuitenkin laki ja pian Anna huomaa olevansa Englannin kuningatar.
Vuonna 1920 valmistunut suurtuotanto, kahdeksan miljoonaa D-markkaa maksanut Anna Boleyn on monin paikoin paranneltu painos edellisvuoden Madame Dubarrysta. Vaikka Dubarryakaan ei voi pitää raskastempoisena, on Anna Boleyn vieläkin lennokkaampi ja eloisampi kokonaisuus. Näyttävyyttä löytyy molemmista teoksista yllin kyllin, mutta Anna Boleyn koristeellisuus ei tunnu missään vaiheessa itsetarkoitukselliselta kuin mitä satunnaisesti edeltäjässään. Myös roolihahmot ovat aidomman oloisia kuin Dubarryssa, jossa varsinkaan Ranskan kuningas Ludwig XV:tä ei esitetty kovin häävissä valossa.
Anna Boleyn on monella osa-alueella erinomainen elokuva, mutta silti siitäkin puuttuu viimeinen silaus, joka nostaisi sen suurteosten joukkoon. Lubitschin erikoiset kuvakokeilut rajauksineen tuntuvat monin paikoin erikoisuuden tavoittelulta, eivätkä ne tuo kerrontaan mitään merkittävää. Lisäksi elokuvaa vaivaa hienoinen mammuttitauti loppuhuipentuman ollessa auttamattomasti liian pitkä. Mitään Dubarryn tapaista huipennusta ei Lubitsch tällä kertaa tarjoa, mikä verottaa elokuvan loppua entisestään. Näistä loppupuolen heikkouksistaan huolimatta Anna Boleyn on varsin hienoa pukuelokuvaa koko kahden tunnin kestonsa ajan.
Aikansa suosikkinäyttelijöihin lukeutunut Henny Porten on hyvä nimiroolissa, olkoonkin, että hänen hahmostaan on tehty jonkin verran hyveellisempi kuin mitä esikuvan tiedetään olleen. Porten saa hahmoonsa sen vaatimaa humaaniutta ja katsoja tunteekin aitoa sympatiaa tätä kohtaan. Valittamista ei ole Janningsissakaan, jonka esittämästä kuninkaasta kasvaa niin ikään aidonoloinen hahmo kaikkine vikoineen ja puutteineenkin. Janningsin roolityön tiedetään olleen esikuvana suurelle Charles Laughtonille, joka tulkitsi Henrik VIII:ta kolmetoista vuotta myöhemmin elokuvassa Henrik VIII:n yksityiselämä (1933).
Tuotanto: Universum Film AG
Ohjaus: Ernst Lubitsch
Käsikirjoitus: Norbert Falk, Hanns Kräly
Kuvaus: Theodor Sparkuhl
Lavastus: Kurt Richter, Hans Poelzig
Musiikki: Eduard Prasch
Puvustus: Ali Hubert
Näyttelijät: Henny Porten (Anna Boleyn), Emil Jannings (kuningas Henrik VIII), Paul Hartmann (Sir Henry Norris), Ludwig Hartau (Norfolkin herttua), Aud Egede Nissen (Jane Seymour), Hedwig Pauly-Winterstein (kuningatar Katariina Aragonialainen), Hilde Müller (prinsessa Maria)