Olen joskus teksteissäni maininnut, kuinka yksi ainoa oikein otettu stillkuva on saattanut herättää kiinnostukseni kyseistä teosta kohtaan. Aivan sama pätee tekstiinkin, sillä joskus vain muutama sana riittää. Peter von Baghin Elokuvan historiassa kuin ohimennen tekemä huomautus William S. Hartin lännenelokuvasta The Aryan innosti minua vuosikausia. Kun kadonneeksi merkitty elokuva lopulta löydettiin Argentiinasta vuonna 2008, jäi se tyystin Fritz Langin Metropoliksen (1927) varjoon. The Aryan ei kerännyt otsikoita tai juuri muutakaan huomiota, ennen kuin vasta pari vuotta sitten, kun selvisi, että elokuva palaa valkokankaille vuoden 2019 aikana. Euroopan ensi-iltansa se sai tänä syksynä Pordenonessa.
The Aryanin päähenkilö on Arizonan kivierämaasta kultaa etsinyt ja sitä lopulta myös löytänyt Steve Denton (Hart), joka päättää äitinsä luokse suuntautuvan kotimatkansa aikana pistäytyä pienessä Yellow Ridgen kaupungissa. Steven ilta on ratkiriemukas, mutta aamulla totuus valkenee karuna: kaunis kapakkatyttö Trixie (Louise Glaum) on vietellyt hänet ja huijannut rahat. Kaiken lisäksi sähke, jossa Steven äidin kerrotaan kuolleen, tavoittaa miehen aivan liian myöhään. Raivostunut Steve nappaa vastentahtoisen Trixien mukaansa ja ratsastaa erämaahan vannoen päättymätöntä kostoa koko valkoiselle ihmisrodulle.
Kaksi vuotta kuluu. Hyväsydämisestä mainarista on tullut kovaotteinen ja kylmäkiskoinen mies, jonka sisällä palava vihan liekki ei ole hiipunut rahtuakaan. Kun lähelle saapuvan, apua pyytävän vankkurikaravaanin matkustajien joukosta astuu esiin isänsä menettänyt orpotyttö Mary Jane Garth (Bessie Love), alkaa Steven sydän heltyä. Mary Jane saa Steven muistamaan taustansa ja velvollisuutensa omaa kansaansa kohtaan.
The Aryan ei etenkään loppunsa osalta poikkea lukuisista muista Hartin westerneistä, joissa naisen rakkaus sulattaa paatuneimmankin pistoolisankarin sydämen. Minuun teki kuitenkin vaikutuksen se, että tällä kertaa Hartin hahmon tekemisen taustalla on selkeä motiivi. Lisäksi hänen muutoksensa pahasta hyväksi on tällä kertaa erityisen onnistunut, vaikka nyt nähtävässä, todennäköisesti vuonna 1923 tehdyssä uudelleenleikkauksessa tätä prosessia onkin huomattavasti nopeutettu. Muiltakin osin nyt nähdyssä versiossa on puutteita, sillä elokuva ei ole enää täysin alkuperäisessä muodossa – näin ollen muutamat juonenkäänteet tuntuvat varsin erikoisilta ja kohtaukset tiivistetyiltä.
Poistoista huolimatta The Aryania on vaivatonta seurata. Se on hyvin ohjattu ja kirjoitettu western ja vaikka printti onkin paikoin todella heikkotasoinen, on elokuvan kuvallinen kauneus silti nähtävissä. Valokuvia ja selittäviä välitekstejä on käytetty hallitusti ja liioittelematta, joten ne eivät sotke kerronnan rytmiä. Hart kantaa sombreronsa kunnialla ja Louise Glaumin muodonmuutos kapakkatytöstä Steven kotiorjattareksi on hyvin uskottava.
Hart toivoi saavansa elokuvan tähdeksi Mae Marshin. Tämä ei ollut kuitenkaan mahdollista, joten osaan kiinnitettiin tuolloin vielä tuntematon Bessie Love. Valkoisessa leningissä käyskentelevä, enkelikasvoinen ja viaton Love sopiikin täydellisesti kivestä veistetyn Hartin vastanäyttelijäksi ja niin hyvä näyttelijä kuin Marsh onkin, pidän Lovea parempana valintana tähän rooliin. Antti Alasen blogikommenttia Lovesta ”elokuvan Greta Thunbergina, jonka esiintyminen hyvyyden enkelinä on koskettava ja vakuuttava”, on helppo kompata.
Tuotanto: Triangle
Ohjaus: William S. Hart
Käsikirjoitus: C. Gardner Sullivan
Kuvaus: Joe August
Näyttelijät: William S. Hart (Steve Denton), Louise Glaum (Trixie), Herschel Mayall (“Chip” Emmett), Ernest Swallow (Mexican Pete), Bessie Love (Mary Jane Garth)