TAKATIETÄ ONNEEN
”Tämä on rakkaustarina. Se on kerrottu sekä äidin että hänen unohdetun lapsensa kyyneleiden lomasta…”
Ostend, Belgia kesällä 1903. Louise Bodamere on nuori leski, jolla on viisivuotias tytär Jeanne. Varakas Elton Reeves haluaisi rouva Bodameren vaimokseen, mutta sillä ehdolla, ettei tytär sisälly kauppaan. Jeannen äiti ei liiemmälti tunne kiintymystä lapseensa, joten hän suostuu miehen pyyntöön. He muuttavat Yhdysvaltoihin ja Jeanne jää taloudenhoitajattaren hoiviin. Viiden vuoden kuluttua rouvan mieli on muuttunut ja hän palaa hakemaan Jeannen luokseen, jolloin tämän sijaisäiti valehtelee tyttären hukkuneen. Murtuneen äidin ei auta kuin palata takaisin kotiinsa Yhdysvaltoihin.
Kun sota Euroopassa syttyy ja Saksa hyökkää Belgiaan, päättää Jeannen kasvattiäiti Marie lähettää tämän valtameren toiselle puolelle oikean äitinsä hoteisiin. Hän laittaa Jeannen mukaan kirjeen, jossa selittää kaiken ja pyytää anteeksi käytöstään. Matkallaan Jeanne tutustuu kahteen orpolapseen ja päättää ottaa heidät mukaansa uuteen maahan.
1920-luku toi muutoksia aiemmin varsin ahkerasti elokuvia tehneen Mary Pickfordin tuotantoihin. Elokuvien julkaisutahti hidastui vuosi vuodelta johtaen lopulta siihen, että ennen jopa kuusi pitkää elokuvaa vuoden aikana tehnyt Pickford tuotti uuden elokuvan ainoastaan syysmarkkinoille. Tähti päätti keskittää tarmonsa ja luomiskykynsä määrän sijaan laatuun, minkä myötä myös hänen elokuvansa muuttuivat aiempaa näyttävimmiksi. Komeat tuotannot pysyivät onneksi edelleen Pickfordin näköisinä ja oloisina teoksina ja vaikka tähden suosio olikin suurimmillaan 1910-luvulla, pidän ainakin itse hänen hienoimpina teoksinaan juuri 1920-luvun tuotantoja.
Vuosi 1921 oli vielä kiireinen kolmen elokuvan vuosi, joista tunnetuimpana pidetään syksyllä ensi-iltansa saanutta Pikku lordia. Tätä ennen ilmestynyt, Pikku lordin varjoon tyystin jäänyt Takatietä onneen on pickfordmainen sekoitus komediaa ja draamaa. Se yltää paikka paikoin jopa Chaplinin teosten kaltaisiin tunnelmiin ja varsinkin ensimmäinen komiikan sävyttävä puolituntinen sisältää erittäin hauskoja oivalluksia. Kohtaus, jossa Pickfordin esittämä Jeanne pesee keittiön lattian pesuharjoilla luistellen, on eittämättä tähden uran nerokkaimpia jaksoja.
Sodan syttymisestä eteenpäin mennään perinteisen draaman mukaan ja odotetaan missä vaiheessa maasta paennut Jeanne yhyttää äitinsä ja saa kerrottua hänelle sukulaisuussuhteestaan. Siinä missä komiikka toimi mestarillisesti joka askeleella, ei draaman rytmitys ole yhtä huoliteltua. Esimerkiksi äidin ja tyttären lopullista jälleennäkemistä pitkitetään aivan liikaa. Loppu on silkkaa sokeria, mutta ei kuitenkaan liian imelää vaan hyvän maun jättävää.
Mary Pickfordin elokuvissa oli aina hitunen myös kritiikkiä eri tahoja kohtaan ja erityisen innokkaasti hän suomi rikkaita perheenäitejä, joille lapset tuntuvat olevan pelkkä riesa ja jotka ovat valmiita hylkäämään ne vain saadakseen jatkaa omaa joutilasta elämää. Tässä on eräänlainen yhtymäkohta Pickfordin omaan lapsuuteen, jolloin hänen yksinhuoltajaäitinsä oli valmis antamaan tyttärensä rikkaalle lapsettomalle pariskunnalle, mutta hylkäsi lopulta suunnitelmansa ja päätti ennemmin elää köyhempänä kuin luovuttaa lapsiaan muille.
Elokuvan alkuperäinen nimi, Through the Back Door, viittaa siirtolaisiin ja toisen luokan kansalaisiin. Kun Jeanne ottolapsineen saapuu Yhdysvaltoihin, heidät ohjataan Ellis Islandille, ”takaovelle”. Vanhalta mantereelta tuleva väestö oli uudessa kotimaassaan monesti toisen luokan joukkoa, joka ohjattiin näin mahdollisimman huomaamatta uuteen maailmaan. Toisen kerran Jeanne käy ”takaovesta”, kun hän pestautuu rikkaan äitinsä ja tämän miehen talouteen palvelijaksi.
Suuri yleisö rakasti Pickfordin pikkutyttörooleja eikä ihme, niin valloittavasti ja sympaattisesti hän esittää lapsen roolin tässäkin teoksessa. Valittamista ei tosin ole täysi-ikäisenkään roolissa, mutta siinä vaiheessa tarinaa Pickford ei pääse enää irrottelemaan samalla tavalla kuin aikaisemmin. Gertrude Astor hänen äitinään ja aina vakuuttava Adolphe Menjou huijarimiehenä jäävät myös mieleen. Jeannen rakastettua Billya esittävä John Harron oli D. W. Griffithin elokuvista muistetun Robert Harronin pikkuveli.
Takatietä onneen on hauska ja vauhdikas viihde-elokuva, jonka parissa ei tarvitse vilkuilla kelloa. Tekniseltä toteutukseltaan korkealaatuinen teos horjahtelee satunnaisesti draaman osalta, mutta kokonaisuus on siitä huolimatta toimiva. Elokuva sai ilmestyessään ristiriitaisen vastaanoton, mutta on sittemmin lunastanut paikkansa Mary Pickford -klassikoiden joukossa. Ei kannata sivuuttaa, jos eteen tulee.
Tuotanto: Mary Pickford Company
Ohjaus: Alfred E. Green, Jack Pickford
Käsikirjoitus: Gerald C. Duffy, Marion Fairfax
Kuvaus: Charles Rosher
Lavastus: Stephen Goosson
Leikkaus: Edward M. McDermott
Puvustus: Adele Crinley
Näyttelijät: Mary Pickford (Jeanne Bodamere), Gertrude Astor (Louise Reeves ent. Bodamere), Wilfred Lucas (Elton Reeves), Helen Raymond (Marie), C. Norman Hammond (Jacques Lanvain), Adolphe Menjou (James Brewster), Elinor Fair (Margaret Brewster), John Harron (Billy Boy), Jeanne Carpenter (Jeanne viisivuotiaana)