KOLME HUONOA MIESTÄ
Vaikka Rautahepo (1924) osoittautuikin suurmenestykseksi niin lippuluukuilla kuin kriitikoidenkin papereissa, ei John Ford halunnut urautua pelkäksi suurwesternien tekijäksi. Sen sijaan, että hän olisi tarttunut heti uuteen lännenaiheeseen, hän palasi pienimuotoisten draamojensa pariin ja kesti kaksi vuotta, ennen kuin Fordin seuraava western sai ensi-iltansa. Lännen historiaan nojautuvasta Kolme huonoa miestä –elokuvasta ei tullut kuitenkaan Rautahevon kaltaista menestystä, jonka seurauksena Ford jätti lännenelokuvat vuosikausiksi syrjään.
Kevät 1876. Dakotan Black Hills –vuoristosta on löytynyt kultaa. Vaikka alue on sioux-intiaanien hallussa, päättää Yhdysvaltojen hallitus ottaa maan omistukseensa. Kun intiaanit on häädetty, on maa valmiina jaettavaksi uudisasukkaille. Sana kultalöydöstä on kiirinyt sinä aikana kaikkialle aina vanhaa mannerta myöten ja alueelle virtaa ihmisiä kaikista maailman kolkista. Sekavaan yhteisöön mahtuu henkilöitä yhteiskunnan joka tasolta sekä sheriffi, jolla ei ole puhtaita jauhoja pussissaan.
Huumorilla sävytetty Kolme huonoa miestä on suurella rahalla huolitellusti ja taidolla toteutettu western, jonka menestymättömyys ei ollut ainakaan elokuvasta itsestään kiinni. Tosiasiassa lännenelokuvan lyhyt kukoistuskausi oli jo kääntymässä laskuun tämän elokuvan valmistuttua. Vaikka Kolme huonoa miestä ei olekaan kenties yhtä ylväästi toteutettu kuin Rautahepo eikä siinä ole samanlaista historian siipien havinaa, on se silti Fordin kuuluisaa rautatiekuvausta toimivampi klassikko. Elokuvan humoristisuus ei osu aina maaliinsa, mutta muuten Kolmesta huonosta miehestä ei olekaan pahaa sanottavaa: toimintaa on yllin kyllin, romanssia viritellään onnistuneesti ja aavistus sentimentaalisuutta kruunaa kokonaisuuden. John Ford osasi luoda ylväyttä yksinkertaisempaankin tarinaan.
Fordin ohjaus on kauttaaltaan napakkaa ja näyttelijät erinomaisia kautta linjan, mutta huomionarvoista on myös Fordin hovikuvaaja George Schneidermanin panos. Hänen mustavalkokuvauksensa on silmiä hivelevän tyylikästä ja kuvat vuoristoista, aavoista preerioista sekä tietenkin maanvaltauskilpailusta vakuuttavat kriittisemmänkin katsojan. Schneidermanin otoksissa on tunnetta, aitoutta ja alkukantaista voimaa ja ne kestävät tasapäisesti vertailun Fordin myöhempien klassikoiden kanssa.
Vaikka George O’Brien ja Olive Borden ovatkin elokuvan pääpari, jäävät he niin ikään keskeisessä osassa olevien lainsuojattomien varjoon. He ennakoivat Hyökkäys erämaassa (1939) –klassikon Ringo Kiddiä: miehen teot ovat monen sattuman summa ja pahimmankin roiston sydämessä voi asua ylpeys ja velvollisuudentunto. Tästä olisi tietenkin helppo luoda vaikka minkälaista siirappia katuvien lainsuojattomien muodossa, mutta Ford rakentaa heistä sen sijaan hahmoja, joista katsoja huomaa välittävänsä oikeasti. Jopa siinä määrin, että huikea ja tunnelmallinen loppu saa vilunväreet kulkemaan selkää pitkin.
Kolme huonoa miestä ei onnistunut herättämään missään vaiheessa suuren yleisön kiinnostusta. Fox teki kaikkensa saadakseen elokuvasta myyvän, mutta huolimatta siitä, että yhtiö jopa lyhensi alkuperäisversiota reilusti, ei yleisö innostunut näkemästään. Foxin toimintatavat puolestaan raivostuttivat Fordin, joka ilmoitti, ettei halunnut olla missään tekemisissä elokuvansa kanssa. Kolmen huonon miehen menestymättömyys ei ole selitettävissä kuin yleisön mielipiteiden ja makujen äkillisillä muutoksilla, sillä elokuvana se on laadukas ja viihdyttävä western, jonka parissa ei käy aika pitkäksi.
Tuotanto: Fox Film Corporation
Ohjaus: John Ford
Käsikirjoitus: John Stone (Herman Whitakerin romaanista)
Kuvaus: George Schneiderman
Puvustus: Sam Benson
Välitekstit: Ralph Spence, Malcolm Stuart Boylan
Näyttelijät: George O’Brien (Dan O’Malley), Olive Borden (Lee Carlton), Lou Tellegen (Layne Hunter), J. Farrell MacDonald (Mike Costigan), Tom Santschi (Bull Stanley), Frank Campeau (Spade Allen), George Harris (Joe Minsk), Alec B. Francis (pastori Calvin Benson)