Lumiérèn veljesten elokuvanäytökset saapuivat Belgiaan jo maaliskuussa 1896 ja pian sen jälkeen Charles Pathén tuotantoryhmä alkoi valmistaa maassa elokuvia. Ala ei osoittautunut kuitenkaan samanlaiseksi kultakaivokseksi kuin naapurimaissa ja siksipä Belgian elokuvan ensimmäiset vuosikymmenet ovat hyvin repaleisia: suuret tekijät ja tunnetut teokset loistavat poissaolollaan, eikä etenkään mykkäelokuvien ajalta tunnu olevan edes tietoa saatavana. Siitä huolimatta maan elokuva-arkisto Cinematek on onnistunut kaivamaan muutamia nimikkeitä esiin.
Ensimmäisenä belgialaisena maailmansotaa käsittelevänä elokuvana pidetty La Belgique martyre (engl. The Martyrdom of Belgium) valmistui ennen Versaillesin rauhansopimusta. Isänmaallinen elokuva tehtiin armeijan, sotakuvaajien ja brysseliläisten teatterinäyttelijöiden yhteistyönä. Ohjaajaksi nimettiin teatterinäyttelijänä tunnettu Charles Tutelier, joka teki tämän jälkeen vielä kaksi muutakin sotaelokuvaa ennen paluutaan leipätyönsä ääreen. Tuottajana hääri aikansa elokuva- ja mediapersoona Hippolyte De Kempeneer.
La Belgique martyre on selkeä progapagandaelokuva, eikä se yritä muuta ollakaan. Saksalaisten jyräämän maan idyllin tuhoutuminen, maahantunkeutujien julmuus ja mielivaltaisuus, työleireille lähetettyjen kansalaisten olot ja kohtalot sekä kotirintaman rikki revityt perheet tuovat selvästi julki, ketä tästä kaikesta saa syyttää. Viisiosainen isänmaallinen draama ei todellakaan säästele saksalaisia ja heidän tekojaan.
Yksipuolisesta näkemyksestä huolimatta La Belgique martyre ihastuttaa etenkin ensimmäisellä puoliskollaan. Rauhan aika käsitellään nopeasti, mutta silti onnistuneesti. Tunnelma tihenee sodan sytyttyä: rintamalle epävarmoina lähtevät miehet luovuttavat tilansa poikiensa haltuun, kukaan ei tiedä mitä tuleman pitää, vaimot surevat miestensä lähtöä. Kohtauksissa on huomattavasti enemmän autenttisuutta kuin vaikkapa D. W. Griffithin sotaelokuvassa Maailman sydämet (1918), ovathan nämä ihmiset kokeneet kaiken tämän oikeassakin elämässä.
Elokuvan laatu jatkuu korkeana vielä tämänkin jälkeen. Saksalaiset tunkeutuvat kylään ja tuomitsevat pääosaa esittävät Segersit syyllisiksi erään sotilaansa murhaan. Seuraa törkeä oikeudenkäynti, jossa saksalaisupseeri antaa perheen pienen tyttären tietämättään valita teloitettavan. Paikalle saapuvan papin avunpyynnöistä ei ole apua, vaan äiti ammutaan varoitukseksi muille kylän asukkaille. Välitekstin viittaus sodassa teloitettuihin marttyyreihin muistuttaa tällaisten tapahtumien kummunneen todellisista tilanteista.
Jälkimmäinen osa on alkua huomattavasti heikompi. Äitinsä murhasta suuttunut poika päättää lähteä isän luo rintamalle ja tehdä kaikkensa kostaakseen perhettään kohdanneen tragedian. Hän liittyy joukkoihin Ypresissä, jossa kohtaa myöhemmin myös kotikaupunkiaan terrorisoineen saksalaisupseerin. Rintamajakso ei nouse lähellekään aiemman elokuvan tasoa taistelukohtausten ollessa perin vaatimattomia. Kontrasti alkuosaan on niin huomattava, että myös kotiinpaluujakso kärsii sen laimeudesta. Elokuva päättyy aselepoon ja viimeisessä kuvassa nähdään Abel Gancen J’Accusen (1919) kaltainen, ihmisistä muotoiltu teksti ”rauha”.
Tuotanto: Compagnie Belge des Films Cinématographiques (CBFC)
Ohjaus: Charles Tutelier
Käsikirjoitus: Charles Tutelier
Kuvaus: François Rents
Näyttelijät: Émile Mylo (Pierre Segers), Nadia Dangely (äiti), Charles Tutelier (Robert Segers), Fernand Liesse (isoisä), Marie-Louise (Louisette), Rose Deny (Cadette), Plangère (pappi), Abel Sovet (luutnantti Carl von Freiherr)