BERLIINI, SUURKAUPUNGIN SINFONIA
Pikajuna matkaa halki maaseudun, ohi tehdasalueiden ja lähiöiden saapuakseen menneen Euroopan kenties kiehtovimpaan suurkaupunkiin, Berliiniin. Yksinäinen poliisi mittailee suurkaupungin autioita katuja koiransa kanssa, yöllisillä retkillään seikkaileva kissa kulkee kuvan poikki. Uinuva suurkaupunki alkaa vähitellen heräillä uuteen päivään.
Vuonna 1925 saksalaisen elokuvan tunnetuin käsikirjoittaja Carl Mayer oli totaalisen kyllästynyt studioelokuvien rajoittaviin kahleisiin. Hän halusi siirtyä studiomaailmasta luontoon, elämän pariin kuvaamaan maailmaa sellaisena kuin se oli. Niinpä hän alkoi valmistella ainoastaan visuaalisesti kerrottua elokuvaa Berliinistä. Hengenheimolaisekseen hän löysi maan johtaviin kuvaajiin lukeutuneen Karl Freundin, joka alkoi innostuneena kehitellä menetelmiä Mayerin ideoiden toteuttamiseen. Mayerin luonnokset toimivat perustana Freundille sekä koko joukolle kameramiehiä heidän tallentaessaan suurkaupungin elämää sellaisena kuin se oli, yksinkertaisena ja aitona.
Elokuvan kolmas suunnittelija Walther Ruttmann sai tehtäväkseen koostaa valtavan materiaalin, mutta kun Mayer näki tämän aikaansaannoksen, ei hän pitänyt siitä lainkaan. Mayerin mukaan kooste oli aivan liian pinnallinen, joten hän irtisanoutui elokuvasta luovuttaen sen Ruttmannin haltuun. Myöhemmin Mayer suunnitteli vastaavanlaista elokuvaa Tonavasta, mutta sitä ei koskaan kuvattu.
Pinnallista tai ei, mutta kiehtovaa ja ihailtavasti toteutettua kylläkin. Täysin visuaalisesti kerrottu elokuva suurkaupungin elämästä tempaisee mukaansa ainakin jokaisen historiasta kiinnostuneen. Elokuva esittelee kaupungin läpikotaisin yhtäkään yhteiskuntaluokkaa unohtamatta; työläisiä suurten koneidensa äärellä, virkamiehiä ja porvareita hienoissa ravintoloissaan, koululaisia matkalla opinahjoon, prostituoituja hankkimassa asiakkaita. Kuvausryhmä on onnistunut tallentamaan Berliinin hektisen elämän sykkivänä ja elinvoimaisena, eli juuri sellaisena jollaiseksi 1920-luvun suurkaupunkia on kuvattu.
Elokuvan ydin on Ruttmannin energinen, paikoin kaoottiseksi yltyvä leikkaus, joka ei juuri anna katsojalle aikaa hengähtää. Elokuvan otokset kestävät ainoastaan muutaman sekunnin ajan, monin paikoin lyhyemmältikin. Kokonaisuus on kuitenkin erinomaisen hallittu, eikä katsoja joudu kertaakaan hämilleen valtavan informaatiotulvan alla. Ja vaikka Ruttmann viljeleekin elokuvassaan melko paljon yhteiskunnallisia vastakohtia, ei hänen tyylinsä ole sillä tapaa alleviivaavaa, että kohtauksia voisi pitää kovinkaan yhteiskuntakriittisinä epäkohdilla mässäilynä – pikemminkin yksinkertaisina, yhteiskunnan eri kerrostumia kuvaavina otoksina.
Ruttmannin teos ei ollut lajityyppinsä ensimmäinen – se oli Charles Sheelerin ja Paul Strandin Manhatta (1920) – mutta erittäin hyvän menestyksen ansiosta se sai osakseen paljon jäljittelijöitä ja aloitti näin kaupunkisinfonioiden aikakauden. Sen sijaan Ruttmann on tästä kuuluisasta klassikosta huolimatta jäänyt vuosikymmenten saatossa jokseenkin tuntemattomaksi persoonaksi.
Tuotanto: Deutsche Vereins-Film, Les Productions Fox Europa
Ohjaus: Walther Ruttmann
Käsikirjoitus: Karl Freund, Carl Mayer, Walther Ruttmann
Kuvaus: Robert Baberske, Reimar Kuntze, László Schäffer, Karl Freund
Lavastus: Erich Kettelhut
Leikkaus: Walther Ruttmann