KRUUNUNPRINSSIN RAKKAUS
Viimeiset vuodet ovat olleet silkkaa juhlaa Marion Daviesille. Kiitos amerikkalaisten elokuvaharrastajien ja -tutkijoiden, aikoinaan hyvin suositusta Daviesista on sukeutunut taas elokuvatähti, jonka nimeen kelpaa vannoa ja joka herättää innostusta kaikkialla. Hänen varhaisia pukudraamojaan on julkaistu joukkorahoituksen avulla, muita elokuvia esitetty eri festivaaleilla ja onpa hänestä kirjoitettu vastikään uusi elämäkertakin. Myös Pordenonen mykkäelokuvafestivaalit kantoi kortensa kekoon Daviesin osalta asettamalla vuonna 1925 valmistuneen Kruununprinssin rakkauden koko tapahtuman tunnuselokuvaksi.
Kruununprinssin rakkauden saama etukäteishehkutus nosti odotukseni varsin korkealle. En tainnut olla ainoa, sillä elokuva oli koko tapahtuman yleisömagneetti ja aplodeista päätellen myös hyvin suosittu. Itse en vakuuttunut näkemästäni niin paljon, sillä vain muutamaa viikkoa aiemmin olin katsonut Daviesilta hyvin samankaltaisen elokuvan, jossa hän pukeutui pojaksi harhauttaakseen perinnönjakajia. Jos vitsi ei toiminut teoksessa Hymy ja kyyneleet vanhassa New Yorkissa (1923), miksi se toimisi sen paremmin Kruununprinssin rakkaudessakaan?
Vuosisadan alun suosittuun romaaniin perustuva Kruununprinssin rakkaus sijoittuu kuvitteelliseen keskieurooppalaiseen kuningaskuntaan. Kun sen paluuta tekevän prinssi Oscarin (Creighton Hale) virkaanastujaiset uhkaavat mennä hiihto-onnettomuuden vuoksi puihin, astuu hänen serkkunsa Beverly (Davies) tuuramaan tulevaa kuningasta parin päivän ajaksi. Kaikki menee ensi alkuun hyvin, kunnes Beverly rakastuu henkivartijaansa (Antonio Moreno) ja ilkeä kenraali Marlanax (Roy D’Arcy) alkaa aavistaa, ettei hallitsija olekaan kenties se, joka väittää olevansa.
Kruununprinssin rakkaus on niitä elokuvia, joissa ei etukäteen katsottuna ole heikkoa lenkkiä. Davies oli erinomainen komedienne ja Sidney Franklin täysin kyvykäs hänen ohjaajakseen – olihan Franklin profiloitunut romanttisten komedioiden mestariksi ja tehnyt hienoa työtä aikansa suurimpien naistähtien kanssa. Moreno oli noussut uransa huipulle ja sivuosiin oli kiinnitetty useita laatunäyttelijöitä. Tuotantopuoli oli niin ikään kunnossa ja koko komeus silattiin viimeisen kelan Technicolor-jaksolla, joka antoi elokuvalle vielä enemmän glamouria.
Lopputulos ei ole kuitenkaan sitä mitä sen toivoisi olevan. Elokuvalla on toki hetkensä – muutamat väliteksteistä osuvat tarkasti maaliinsa, juomasarven tyhjentämisyritys on mielenkiintoinen ja kohtaus, jossa pojaksi pukeutunut Davies kaipaa naista seurakseen kylpyyn huvittaa tosikkoakin – mutta kokonaisuus on kaikesta huolimatta liian helppo ja laskelmoitu. Yllätyksellisyys loistaa poissaolollaan, eikä mitään odottamatonta pääse kehittymään. Davies ei ole uskottava roolissaan ja Moreno näyttelee rutiininomaisesti. Ohjaaja Franklin vaikuttaa tyytyneen halpoihin ratkaisuihin ja veikkaan elokuvan taustalla vaikuttaneen William Randolph Hearstin sanelleen tiukasti, mitä hänen rakastajattarensa sopii valkokankaalla tehdä ja mitä ei.
Kruununprinssin rakkaus on kepeää viihde-elokuva, mutta ei sellaisenakaan erikoinen. Mitään syvällisempää tai kekseliäämpää on turha odottaa, sillä juoneltaan se on hyvin lattea eikä Davies pääse vielä irrottelemaan yhtä hulvattomasti kuin King Vidorin kanssa tekemissään elokuvissa. New York Herald Tribunen kriitikon toteamus Marion Daviesista ”kaikkien aikojen parhaimman näköisenä poikana” ei yksinomaan riitä kokopitkän elokuvan rakennustarpeiksi.
Tuotanto: Cosmopolitan Pictures
Ohjaus: Sidney Franklin
Käsikirjoitus: Agnes Christine Johnston (George Barr McCutcheonin romaanista)
Kuvaus: Percy Hilburn, Ray Rennahan (Technicolor)
Lavastus: Cedric Gibbons, Richard Day
Leikkaus: Frank Hull
Puvustus: Kathleen Kay, Maude Marsh, André-ani
Välitekstit: Joe Farnham
Näyttelijät: Marion Davies (Beverly Calhoun), Antonio Moreno (Dantan), Creighton Hale (prinssi Oscar), Roy D’Arcy (kenraali Marlanax), Albert Gran (Travinan herttua), Paulette Duval (Carlotta), Max Barwyn (Saranoff), Charles Clary (hra Calhoun)