VAELTAVA PYHÄINKUVA
Vaeltanut pyhäinkuva / Vaeltava kuva / Vaeltava pyhimyskuva
Olen useammin kuin kerran tämän sivuston olemassaolon aikana tuonut julki innostukseni vanhojen mestareiden ensimmäisiä elokuvia kohtaan. Niiden tärkeyttä ei voi mielestäni riittävästi korostaa, sillä ne antavat poikkeuksellista informaatiota suurten ohjaajien ensimmäisistä askeleista elokuvien maailmassa. Erittäin innoissani olen ollut vanhan suosikkiohjaajani Fritz Langin varhaisten teosten julkaisemisesta, lukeutuuhan hänen vuonna 1924 ohjaamansa suurelokuva Niebelungen laulu niihin tärkeisiin teoksiin, joiden vuoksi olen mykkäelokuvien pariin ajautunut.
Vaeltava pyhäinkuva ei ole numerollisesti ajatellen merkittävä elokuva. Se oli Langin viides ohjaustyö ja hänen kolmanneksi vanhin säilynyt elokuvansa Hämähäkkien ja Harakirin jälkeen (näitä ennen valmistuneet Halbblut ja Der Herr der Liebe ovat kadonneet). Samalla se oli Langin ainoa ohjaustyö Joe Mayn yhtiölle, jonka riveissä hän oli toiminut käsikirjoittajana uransa ensimmäisinä vuosina. Tärkeäksi Vaeltavan pyhäinkuvan tekee se, että kyseessä on ensimmäinen Langin ohjaus, jonka hän käsikirjoitti tulevan vaimonsa Thea von Harboun kanssa.
Vaeltavan pyhäinkuvan päähenkilö on menneisyytensä haamuja pakeneva Irmgard Vanderheit, edesmenneen tutkijan ja filosofin Georg Vanderheitin leski. Elämäänsä tuskastunut Irmgard on päättänyt jättää kaiken taakseen ja suunnata vuorille, mutta kaksi salaperäistä muukalaista on alkanut seurata häntä. Vuorille paetessaan hän kohtaa heidät molemmat, mutta samalla myös ystävällisen lammaspaimenen, joka päättää auttaa Irmgardia parhaansa mukaan.
Vaeltavan pyhäinkuvan juoni on hengetön. Näin ei ole varmastikaan aina ollut, mutta elokuva katosi aikoinaan vuosikymmeniksi ja kun se lopulta löydettiin Brasilian São Paulosta, siitä oli tallella vain hieman yli kaksi kolmasosaa. Puuttuvien kohtausten tekstikuvailut jättävät jonkin verran toivomisen varaa ja koska tuotantokuvia ei tiettävästi ole, jää yllättävän paljon katsojan mielikuvituksen työstettäväksi. Tämä ei kuitenkaan tee elokuvasta katselukelvotonta, vaikkakin vaikeasti lähestyttävän.
Tarinaa tärkeämmäksi nousee elokuvan ulkoinen loisto. Monia Asta Nielsenin elokuvia kuvannut Guido Seeber loihtii unohtumattomia otoksia Bavarian Alpeilta. Ruotsalaisen elokuvan vaikutus on nähtävissä erityisesti vuoristoon sijoittuvissa jaksoissa ja Vaeltava pyhäinkuva linkittyy useaan otteeseen Victor Sjöströmin Lainsuojattomiin (1918). Kuoleman kellonsoitto ennakoi puolestaan Erich von Stroheimin Häämarssia (1928), jossa urkurin kädet muuttuvat luurangon käsiksi. Komean kuvakavalkadin mieleenpainuvin otos on ehdottomasti kuva lumista rinnettä laskeutuvasta, lasta kantavasta Madonnasta.
Vaeltava pyhäinkuva pyörii käytännössä kolmen näyttelijän ympärillä. Heistä ainoastaan Mia May jää jollakin tasolla mieleen, esitetäänhän hänen kärsimystään lähes jokaisessa kohtauksessa. Kaksoisroolin näyttelevä Hans Marr unohtuu heti elokuvan päätyttyä ja mikäli tämä olisi jäänyt Rudolf Klein-Roggen ainoaksi filmaustyöksi, häntäkään tuskin muistettaisi. Pienen roolin tekevä, Irmgardin tytärtä esittävä Loni Nest on sama pikkutyttö, joka ottaa Golemin rinnasta amuletin ja palauttaa tämän elottomaksi savimöhkäleeksi Paul Wegenerin ja Carl Boesen klassikkoelokuvassa Golem: miten hän tuli maailmaan (1920).
Tuotanto: May-Film GmbH
Ohjaus: Fritz Lang
Käsikirjoitus: Thea von Harbou, Fritz Lang
Kuvaus: Guido Seeber
Lavastus: Otto Hunte
Pienoismallit: Erich Kettelhut, Robert Neppach
Näyttelijät: Mia May (Irmgard Vanderheit), Hans Marr (Georg Vanderheit/John Vanderheit), Rudolf Klein-Rogge (Wil Brand), Loni Nest (Irmgardin tytär), Harry Frank (Irmgardin poika)