BLANCANIEVES
En voi sille mitään, mutta minut valtaa kyynisyys heti, kun joku keksii millä tahansa taiteenalalla jotain uutta tai muuten vain piristävää, ja pian näitä keinoja aletaan soveltaa teokseen jos toiseenkin. Metallican Black Albumin (1991) jättimenestys johti siihen, että muutkin thrash-yhtyeet alkoivat tehdä suurelle yleisölle suunnattua materiaalia, Fifty Shades of Grey -kirjasarja on taasen toiminut ponnahduslautana uudelle eroottisemmalle kirjallisuudelle. Useimmiten tällaiset menestyksellä ratsastajat katoavat yhtä nopeasti kuin ovat markkinoille ilmestyneetkin, ja vain ani harva jää edes seuraavan sukupolven ihasteltavaksi.
Michael Hazanaviciuksen ohjaama The Artist (2011) oli yllättävä Oscar-menestyjä ja se kahmi loppujen lopuksi palkintoja lähes joka puolella maailmaa. Äänielokuvan läpimurron aikakaudelle sijoittuva The Artist oli taidokkaasti tehty mykkäelokuva, joka ei sortunut halpahintaiseen yleisön kosiskeluun tai moderniin temppuiluun, vaan se kertoi tarinansa yksinkertaisesti ja perinteitä kunnioittavasti, mykän elokuvan keinoja ja tyyliä kunnioittaen. Minusta The Artist olisi saanut olla yksinäinen tähdenlento viihdetaivaalla, enkä olisi välttämättä halunnut tutustua uuteen mykkäelokuvaan ainakaan näin pian Hazanaviciuksen teoksen jälkeen. Siitäkin huolimatta, että Pablo Bergerin Blancanievesin ensi-askeleet otettiin paljon ennen The Artistia ja sen aiheuttamaa kohua.
Kun suosittu ja menestynyt sevillalaismatadori Antonio Villalta (Daniel Giménez Gacho) menettää vaimonsa Carmenin (Inma Cuesta) synnytyksessä, jotain särkyy hänen sisällään. Hän hylkää pienen tyttärensä Carmencitan (Sofía Oria) ja ottaa uudeksi vaimokseen töykeän oloisen Encarnan (Maribel Verdú). Carmencita jää tätinsä (Ángela Molina) luo asumaan, eikä tapaa isäänsä vuosiin. Vasta tädin äkillinen kuolema vie hänet isänsä luo Monte Olvidoon.
Monte Olvido on salaperäinen paikka. Sen ylin kerros on suljettu Carmencitalta täysin ja tyttö itse joutuu asumaan kellarissa hanhien vanhassa tarhassa. Encarna nöyryyttää tyttöä kaikin mahdollisin tavoin ja yrittää päästä Carmencitasta eroon lopullisesti. Tyttö pakenee metsään ja päätyy syrjäiselle majalle, jota asuttaa joukko härkätaistelijoina toimivia kääpiöitä.
Blancanieves on kerännyt melkoisesti huomiota mykkäelokuvaharrastajien keskuudessa arvosteluiden ollessa pääosin kiitettäviä. Bergerin taiteellinen tyyli, jossa on selkeitä viittauksia ja yhtymäkohtia etenkin saksalaisiin mykkäelokuviin, on saanut paljon kiitosta. Itse en pidä Bergerin ratkaisuja niin korkeassa arvossa kuin mitä valtaosa elokuvan nähneistä tuntuu tekevän, mutta myönnän, että mukaan mahtuu joitakin erittäin hienoja kohtauksia ja kuvakulmia. Jotenkin tästä kaikesta paistaa läpi liiallinen modernius, liiallinen yrittäminen, jota en The Artistissa havainnut.
Blancanievesin tarina pohjautuu pitkälti Grimmin veljesten kirjoittamaan Lumikkiin. Lumikin osuus liittyy muuhun kertomukseen vaivattomasti, joskin olisin toivonut, että sen pariin olisi heittäydytty jo paljon aiemmin. Nyt alkupuolisko kestää turhan kauan ja kun hahmoista ei välity sen enempää lämpö kuin sympaattisuuskaan, on pienen Carmencitankin surullinen kohtalo lopulta varsin samantekevä. Jäinkin toivomaan, että Berger olisi tehnyt elokuvastaan edes hieman tunnerikkaamman kuin mitä se nyt on. Loppuhuipentuma onnistuu yllättämään ensimmäisellä kerralla täydellisesti, mutta sen jälkeen tämäkin valttikortti on käytetty.
En voi kieltää olevani pettynyt, sillä Blancanievesin saamat kehut antoivat odottaa paljon enemmän. Nyt käteen jää kekseliäs ja paikoin näyttävä, mutta sisällöltään ontto fantasiadraama, jonka pariin palaaminen ei tunnu välttämättömältä. Elokuva sai kotimaassaan lukuisia palkintoja ja huomionosoituksia, mutta jäi lopulta Oscar-kilpailussa viiden parhaan elokuvan ulkopuolelle. Elokuvaharrastajat tuntuvat ottaneen Blancanievesin avosylin vastaan, joten se varmasti lämmittää tekijöiden mieltä.
Tuotanto: Arcadia Motion Pictures, Noodles Pictures, Nix Films
Ohjaus: Pablo Berger
Käsikirjoitus: Pablo Berger (osin Grimmin veljesten tarinan pohjalta)
Kuvaus: Kiko de la Rica
Lavastus: Alain Bainée
Leikkaus: Fernando Franco
Musiikki: Alfonso de Vilallonga
Puvustus: Paco Delgado
Näyttelijät: Macarena García (Carmen), Sofía Oria (Carmencita), Daniel Giménez Gacho (Antonio Villalta), Maribel Verdú (Encarna), Ángela Molina (Doña Concha), Inma Cuesta (Carmen de Triana), Pere Ponce (Genaro Bilbao), José Mará Pou (Don Carlos), Ramón Barea (Don Martín), Emilio Gavira (Jesusín), Sergio Dorado (Rafita)